...but it's over now.

Cheryl

Luokassa vallitsi hiljaisuus. Kello raksutti seinällä ja loi ympärilleen lähes aavemaisen tunnelman. Tätä tasaista kellon raksutuksen ääntä häiritsi ainoastaan kahdenkymmenen kynän savuaminen kokeen aikana. Tai no ei ihan kahdenkymmenen, sillä kuten arvata saattaa, osa näistäkin nuorista oli päättänyt olla laiskoja eivätkä olleet lukeneet lähes yhtään. Nyt se sitten tietysti kostautui, kun koepaperi oli palauttaessa melkein valkoisempi kuin jakaessa. Tästä oiva esimerkki on Cheryl Michella Night, koulun kuningatar ja lähes jokaisen pojan päiväuni. Värjätyt hiukset hulmuten hän on ensimmäisenä ulkona luokasta ystävänsä Liamin kanssa, kun kello soi tunnin päättymisen merkiksi. Ilman minkäänlaista ääneen sanottua päätöstä nuoret suuntaavat askeleensa koulun ovista ulos ja sieltä rakennuksen  takana olevalle varastolle. Siitä on muodostunut vuosien mittaan tämän kyseisen porukan kokoontumispaikka.

Perille päästyään Cheryl kaivaa laukustaan pienen tupakka-askin ja sytyttää yhden tupakan palamaan asettaen sen huulten väliin imien myrkkyä pari kertaa keuhkoihinsa. Klassisesti sanottuna tupakoinnista oli tullut neitokaiselle pakkomielle jo 14-vuotiaana, eikä hän ollut päässyt siitä eroon näiden neljän vuoden aikana. Tupakointi oli ollut, varsinkin nuorempana, tytölle rentoutumistapa äidin kuoltua neljä vuotta sitten. 18-vuotiaan isä oli aina ollut aggressiivinen ja väkivaltainen perhettään kohtaan, mutta sinä iltana kaikki oli mennyt pieleen.

Isä palasi töistä sinä perjantaina normaalia aikaisemmin kotiin, mikä oli kovin harvinaista. Hän asteli keittiöön vihaisena ja käveli äitini eteen. Korvia viiltävä huuto kaikui ympäri asuntoa isän nyrkin osuessa äitini kasvoihin. Naisen lyyhistyessä maahan kuulin hänen huutavan;

“Juokse Cheryl! Mene Sebastianin luokse!” äitini kasvot olivat täynnä verta ja kyyneliä. Se on viimeinen muistoni  äidistäni. Hetkeäkään epäröimättä otin  jalat alleni ja juoksin ulos kaatosateeseen vain vaaleanpunainen mekko ruumiini suojana. Juoksin koko matkan kotoa Sebastianin luokse, vaikka uupumus alkoi vallata kehoani hetki hetkeltä enemmän.

Siitä illasta lähtien olin asunut Sebastian Bakserin luona, mutta niitä hetkiä en unohtaisi koskaan. Samassa ajatukseni  keskeytyivät, kun yksi porukan nuorista -jonka nimeä en vaan saanut mieleensä, kaiketi joku uusi- pukkasi olkapäätäni.

“Mä oon kuullut, että sä rakastat haasteita. Vai kuinka?” toinen kysyy, johon tyydyn vain nyökkäämään. Olin rakastanut haasteita niin kauan kuin vaan jaksan muistaa. Poika ymmärtää vastaukseni ja alkaa hymyillä Tästä et niin helposti selviä -hymyä.

“Okei, sä näät ton pojan tuolla koulun nurkalla.” käännymme katsomaan pojan tarkoittamaan suuntaan. Koulun nurkalla seisoi blondit hiukset omaava nuorukainen aivan yksin. Kyllä minä hänet tunsin tai ainakin tiesin. En ollut koskaan varsinaisesti puhunut pojalle, olin vain kiusannut toista viimeiset kolme vuotta. Alussa se oli ollu hauskaa ajanvietettä, mutta puolentoista vuoden kiusaamisen jälkeen olin tajunnut tehneeni jotain sopimatonta. Olin mennyt rakastumaan tähän arkaan ja heikkoon poikaan. Yhtenä päivänä olin vain tajunnut että tunsin toista kohtaan täysin eri tavalla kuin ennen. Jokin tuossa viattomassa katseessa oli vain sulattanut sydämeni. En kuitenkaan voinut paljastaa sitä, koska tiesin menettäväni maineeni sen johdosta. Se taas voisi pahimmassa tapauksessa tarkoittaa sitä, että minuakin voitaisiin alkaa kiusaamaan. Se olisi aivan liikaa.

“Juu, kyllähän mä näen” vastaan jopa pientä huolestuneisuutta äänessäni. Tämä ei voisi tarkoittaa mitään, missä tuo nuori poika ei saisi turpaansa tai jotain sen tapaista. Minun on kuitenkin pysyttävä vahvana, ettei kukaan vaan alkaisi epäillä mitään.

“Sun haasteesi on seuraavanlainen; Sun täytyy saada ton rääpäleen luottamus ittelles ja kun sen oot saanu niin yksinkertaisesti petät sen tai jotain. Klassista, mutta toimii aina!” Benjaminiksi paljastunut poikaa latelee haasteni ohjeet. Luojalle kiitos, että minulla on taas kerros kaupalla meikkiä, jolloin kukaan ei huomaa lievää kalpeutta, joka on hiipinyt vaaleille kasvoilleni. En  pystyisi loukkaamaan rakastamaani ihmistä enää yhtään enempää.Tähänastinenkin oli jo aivan liikaa. Kuitenkin päädyn  vain huokaisemaan ja tarttumaan  Benjaminin ojentamaan käteen.

“No nii, se on sit sovittu. Onnea matkaan.” poika toivottaa ja kääntyy takaisin toiseen puoleen. Samassa kuulemme kellojen soiton kutsuvan seuraavalle tunnille. Siirrymme yhtenä ryhmänä sisälle ja suuntaamme kaikki omiin luokkiimme.

Koulupäivän loputtua rakennuksen piha tyhjeni lähes ennätysnopeasti, kuten joka ikinen kerta. Vain muutamat oppilaat odottivat vanhempiaan tai muuten vaan jäivät norkoilemaan pihalle. Näiden nuorten joukossa olimme myös me, minä  ja tämä “nuori rääpäle”, kuten kaverini häntä kutsuivat . Kyllä hän myös nimen omasi, Willford Faulker, mutta kukaan ei ollut häntä sillä nimellä kutsunut enää pitkään aikaan. Tietysti se oli masentavaa ja itseluottamusta tuhoavaa, mutta olosuhteiden pakossa poika oli tottunut siihen näiden kahden vuoden aikana. Hän oli ollut aina yksin, mutta vasta näiden parin viimeisen vuoden aikana hän oli joutunut myöskin fyysisen kiusaamisen uhriksi.  Lähden kävelemään pojan luokse kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Willford

Samassa hätkähdän kuullessani askeleita vasemmalta puoleltani. Kääntäessäni katseeni äänen suuntaan, hahmotan noin 170 senttiä pitkän naisellisen vartalon vieressäni. Se saa minut panikoimaan, sillä tiedän täsmälleen kuka tulija on. Cheryl Night on ollut pahin kiusaajani siitä asti, kun aloitin MQHS:ssä*.  Kuitenkin hämmennyn huomatessani, että tytön kasvoilla ei ole sitä tavanomaista ivallista hymyä, vaan hento ja jotenkin ystävällinen hymy koristaa hänen kasvojaan.

“Heippa.” tyttö aloittaa keskustelun kuin olisimme hyvätkin ystävät. Se saa minut vielä enemmän hämilleen. Ei ole mitenkään normaalia, että kiusaaja on ystävällinen kiusatulleen.

“Mä tiedän että tää tulee ihan puskista, mutta mä tajusin kuinka hirveä mä oon ollut kaikki nämä vuodet. Kaikki ne sanat ja ne lyönnit, mä en olis saanu tehdä sitä sulle. Anteeksi, mä tarkoitan sitä.” neitokainen lausuu kaiken yhteen hengenvetoon. Tämä kaikki tosiaankin tuli minulle täytenä yllätyksenä, jonka takia kuunnellessani tytön sanoja olen kuin puulla päähän lyöty. En vain voi uskoa Cherylin tarkoittavan noita sanoja kaiken tämän jälkeen. Neiti on jo niin kauan tehnyt elämästäni täyttä helvettiä. Ja vaikka hän puhuisikin totta, en voi unohtaa menneitä, en ainakaan pitkään, pitkään aikaan. Ei varmasti kukaan voisi asemassani.

“Mi-mikä sun mielen on muka saanut muuttumaan näin yhtäkkiä? Juurihan sä viimekin tunnilla ilmoitit kuinka oksettava homo mä oon ja nyt sä tunnut unohtaneen kaiken sen. Tää ei voi olla muuta kuin sun kavereiden uusi tapa kiusata mua entistä hirveämmin.” soperran arasti, jopa lievää paniikkia äänessäni.

“Ei ole. En voisi tehdä sitä enää. Minä… Minusta tuntuu että välitän sinusta jollain hullulla tavalla.” Tyttö naurahtaa lopuksi, joka saa minut vielä enemmän hämilleni.

“Haluaisitko tulla meille, voitaisiin jutella rauhassa ja yrittää sopia, vaikka mä ymmärrän kyllä et se voi olla vaikeaa. Mutta ainahan sitä voi yrittää.” Cheryl ehdottaa mahdollisimman ystävällinen hymy huulillaan. En ole koskaan tottunut mihinkään tällaiseen, joten häkellyn täysin kuullessani tytön ehdotuksen heille menosta. Olen hieman epävarma siitä, olisiko viisasta lähteä toisen mukaan heille, koska tyttö voisi koska tahansa tehdä jotain, jos kukaan ei ollut näkemässä.

“Kävisikö mielummin tuo viereinen kahvila kuin teidän koti?”  kysyn arasti, koska pelkään koko ajan saavani turpaani tai muuta vastaavaa. Pian tunnen käden olkapäälläni ja se saa minut säpsähtämään.

“Hei se käy ihan hyvin! Tule, mennään.” tyttö myöntyy iloisesti ja lähtee kävelemään kahvilaa kohti. Seuraan häntä hitain askelin koko ajan valmiina pakenemaan jos tarve sitä vaatii. Ei vain tunnu luonnolliselta, että kiusaaja alkaa yhtäkkiä ilman minkäänlaista syytä olla minunlaiseni ystävä. Se ei vaan ole loogista.

*

Kello näyttää jo puolta kahdeksaa kun pääsemme viimein lähtemään kahvilalta. On jo hämärää ja muutamat yksittäiset tähdet loistavat yötaivaalla.

“Kiitos mukavasta seurasta Cheryl. Oli mukava jutella ja sopia asiat.” sanon hymyillen katsoen toisen silmiä. Toinen oli jollain mystisellä tavalla saanut minut luottamaan itseensä, enkä yhtään tiedä miten.

Cheryl

Kuvitella, että ystävystymisestämme Willin kanssa on kulunut jo kolme kuukautta. Aika Willin kanssa tuntui menevän kuin hujauksessa. Poika oli ollut niin iloinen ja avoin persoona, kun hän oli kotonaan. Hän nauroi paljon ja häntä sai melkein toppuutella kun hän alkoi puhua. Nautin joka hetkestä hänen kanssaan. Valitettavasti en voisi koskaan kertoa kuinka paljon häntä rakastan. Se tuntuu niin väärältä. Tuntuu kuin kaikki minulle rakkaat ihmiset vietäisiin pois luotani yksi kerrallaan. Ensin äiti ja isä, sitten Will. Rakas Willini.

“Muistatko sen iltapäivän Will, kun kävimme sen pienen lammen luona? Sanoit, ettet ollut käynyt siellä koskaan aikaisemmin, mutta kun pääsimme lammelle olit varma että se paikka oli tuttu sinulle. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin sydäntä pakahduttavan naurusi. Veteen päästyäsi olit kuin pieni lapsi saadessaan tikkarin tai varsa nähdessään lunta ensimmäisen kerran. Minä valitin veden olevan liian kylmää uimiseen, mutta sinä kiskoit minut veteen valittaen samalla minun olevan vilukissa. Seuraavan päivän ajan olimme molemmat kotona kuumeisina, koska eihän se vesi sitten ollutkaan niin lämmintä kuin kuvittelit.” muistelen, naurahtaen haikeasti samalla automaattisesti hapuillen kättäsi kiinni omaani. Mutta tajutessani, etten voisi enään koskaan tuntea kosketustasi ihollani, kyyneleet alkavat taas valua poskilleni. Käännyn katsomaan pientä hautakiveä vieressäni. Kivi on valkoista marmoria ja siihen on kirjoitettu pyynnöstäni sanat “...but it’s over now”. Jos emme olisi lähteneet ylittämään sitä yhtä hirveää tietä, sinä olisit vielä täällä luonani.

Olimme juuri tulossa ulos pienestä pikaruokaravintolasta, jossa olimme käyneet syömässä tajuttuamme Willin kodin jääkaapin huutavan tyhjyyttään. Nauroimme kuin hullut juuri pojan kertomalle vitsille, jossa ei todellisuudessa ollut mitään järkeä.. Keskityimme toisiimme niin totaalisesti, ettemme huomanneet ylinopeutta ajavaa kuskia joka kääntyi mutkasta tielle, jota olimme ylittämässä. Minä huomasin sen ensimmäisenä ja vaistomaisesti hyppäsin taaksepäin, mutta sinä et ehtinyt varautua. Tätä seuraavat tapahtumat ovat minulla osittain sumussa. Muistan vain huudot ympäriltä ja hennon pojan ruumiin makaavan paikoillaan maassa. Ambulanssin saapuessa minua ei päästetty rakkaani luokse. Minä itkin. En saanut kyynelten tuloa loppumaan vaikka kuinka yritin.

Mutta se on ohi nyt. Sinä olet poissa täältä, mutta et sydämestäni.

*McQueen High School

Toivottavasti tuo kiinnosti edes jotakuta! :)

~Just Me