Kyynel

Sokaiseva valo ja sen jälkeen mustaa. Se on viimeisin muistoni. Avaan silmäni, mutta en näe mitään. Ovatko silmäni sittenkään auki? Olenko oikeasti hereillä, vai kuvittelenko vain? En tunne mitään, kuulen vain pientä suhinaa ja piipitystä. Tuntuu hiukan siltä kuin putoaisin, putoaisin jostain korkealta. Mutta mistä voin tietää miltä se tuntuu kun en ole koskaan pudonnut kahta metriä korkeammalta? Vai olenko sittenkin? Mistä voin tietää, kun en muista mitään? En muista mitään kesän 2012 jälkeen.

Se kesä oli samanlainen kuin kaikki muutkin sitä edeltäneet kesät. Kuuma, tyhjä ja mitäänsanomaton. Kaikilla oli hauskaa. Kaikilla paitsi minulla. Elämässäni ei ollut enää valoa, se kuoli vuotta aiemmin. Katosit, jätit vain kylmän ruumiin jälkeesi. Luulin että itkisin, mutta kyyneleitä ei tullut. Ilmeeni ei muuttunut sen päivän jälkeen enää kertaakaan. Elämäni jatkui, mutta sieluni aika pysähtyi. Se jäi toistamaan aikaani sinun kanssasi yhä uudestaan ja uudestaan. Olin enää ilmeetön, tyhjä kuori.

Putoan yhä syvemmälle. Muistojeni sisään. Silmissäni ei näy mitään, mutta sieluni näkee. Se näkee kaiken, mitä elämäni aikana on tapahtunut. Näen sinut. Minusta tuntuu siltä, kuin itkisin, mutta en tunne kyyneleitä.

"Megan."

Silmäni rävähtävät auki ja kaikki aistini heräävät. Kirkas valo tulee suoraan silmiini, koko huone on täynnä valkoista. Sekalaisia ihmisten ääniä kuuluu jokapuolella. Joku itkee. Ruskea hiuspehko ilmestyy pääni päälle.

"Hullu! Mitä hemmettiä luulit tekeväsi? Kuka järjissään oleva ihminen hyppää kerrostalon katolta?"

Aivan. Minä hyppäsin. Yritin kuolla. Putosin, mutta kesken hypyn alkoi kaduttaa. Halusin sittenkin elää. Tarkoittaako tämä sitä, että olen elossa? Että en kuollut? Kuka tuo vieressäni seisova brunette edes on? Hänellä on lääkärintakki, vaikka hän näyttää alle kaksikymppiseltä. Hänen vieressään seisoo selvästi häntä vanhempi mies. Hänelläkin on lääkärintakki. Olen siis sairaalassa. Elossa.

Itken. En siksi, koska en voinutkaan kuolla. Itken, koska saan elää, muttä sinä et.



_________________________________________________________________________________

Totaaah... nyt kun vähän tarkemmin luin näitä juttuja täällä niin huomasin, että tää mun pikku teksti ensinnäkin ei ole niin hirveesti mun tyyliä (Siis kirjoitustapa ja sanojenkäyttö yms. on, mutta aihe ja tunnelma ei sit niinkään) ja toiseks muistuttaa vähän tota jonkun Queensista kirjottamaa tekstiä Poissa, mutta toivon että mua ei tästä kauheasti tuomita ^^'

Mutta kuitenkin, mielipiteitä tuonne kommentteihin kiitos niin dr. Fail on hyvin kiitollinen eikä tule murhaaman sua keskellä yötä. :) Eikun hetki nyt, tuon äskeisen saa unohtaa, ei kukaan ketään tapa.

_________________________________________________________________________________

Ja sitten vielä Queensin henkilöille ja Sateensirpaleelle tiedoksi että otin vapauden oikolukea kaikki tekstit ja korjata niistä kirjoitusvirheet. Sen lisäks myös (kuten voi huomata) vaihdoin kaikki fontit tälle oletukselle.

_________________________________________________________________________________

-Dr. Fail-

Vääryys

Maailman ei kuuluisi olla tällainen.

Se oli perustavanlaatuinen ajatukseni, kun luin uutisia. Se oli lähtökohtani, kun väittelin ihmisten kanssa. Jos kaikki olisi hyvin, kaikki olisivat onnellisia. Ja minä jos kuka tiedän, etteivät kaikki ole. Minä en ole, ja tiedän monta muutakin. 

Askeleet pimeässä, kohta hän on täällä. Muistan sen kivun ja mustelmat ilmoittavat läsnäolostaan. Kuivunut verinoro poskellani, hieraisen sitä. Punaiset möykyt rapisevat lattialle. Viereisen huoneen ovi narahtaa auki. Lapsi itkee. Nainen huutaa. Maistan kyyneleet, vaikka ne eivät edes ole omiani.

Olen yrittänyt puhua ihmisille, mutta he eivät kuuntele. Tai ne jotka kuuntelevat, eivät voi tai osaa vaikuttaa. He vain valittavat. Ne ihmiset, joilla on valtaa, tietävät ongelmistamme. Kipukohdista tässä mädässä maailmassa. He kuitenkin väheksyvät niitä, tai vain puhuvat niistä. Kuin ne olisivat heille tärkeitä. Tuskamme on heille vain tapa kalastella korkeampia virkoja.

Huuto on vaimentunut. On hiljaista, pelottavan hiljaista. Oksettava pelko värähtelee koko vartaloni läpi. Askeleet kuuluvat taas. Ne kimpoilevat seinistä. Ja kuulen avaimen kääntyvän lukkoon. Minun oveni lukkoon. Ja kelmeän valon pujahtaessa sisään minä ryömin seinän vierustalle. 

Joskus tekisi vain mieli huutaa, mutta ei. Vetääkin vain keuhkoihinsa ilmaa, puhaltaa. Hengittää syvään ja alistuu kohtaloon. Pitää hyväksyä se fakta.

Ihmiset ovat idiootteja.

Isku, toinen. Haukon henkeäni. Kyyneleet virtaavat, tuntuu etten saa henkeä. Hän sanoo rankaisevansa minua tottelemattomuudesta, siitä kun en ole synnyttänyt hänelle poikaa. En ainuttakaan lasta. Kipu on niin pahaa, etten saa vastattua. Ei minulla edes olisi sanoja vastata hänelle. Ja nyt hän sanoo myöntyvänsä, viimeiseen yritykseen. Ja minä huudan. 

Miksei kukaan auta?

Poissa

Katson ulos ikkunasta.

Aurinko paistaa kauniisti,

mutta en silti pysty siitä nauttimaan.

Kaikki on turhaa.

Elämä on turhaa.

Millään ei ole enää väliä.

Kaikki valui pois kuin sade vasten ikkunaa.

Elämä loppui, kun tajusin, etten näe häntä enää koskaan.

Hän on poissa.

Ystäväni.                                                                                                                                                                     Paras ystäväni.                                                                                                                                           

"Ystäviä tulee ja menee. Se on elämää. Kaikki kuolevat joskus, myös ne parhaimmat."

Niin ne sanoivat. 

Yrittivät lohduttaa. 

Turhaan. 

Hän hyppäsi.

Yritin estää.

En onnistunut.

Hän sanoi, ettei siinä ole mitään vaaraa.

Niin hän sanoi ja hyppäsi, pää edellä rannan kivikkoon.

Huusin apua, mutta oli liian myöhäistä. 

Hän oli jo poissa. 

Vain kuollut ruumis lojui hiekalla.

Katsoin, vaikken nähnyt mitään.

Kyyneleet sokaisivat minut. 

Suru sokaisi minut.

Tärisin. 

Hän on lomalla. Jossain kaukana. 

Lämpimässä.

Juuri niin. Hän istuu palmujen alla ja syö jäätelöä.

Hän hymyilee ja on iloinen.

Minäkin olen iloinen.

Hymy hiipii kasvoilleni.

Lämmin aalto virtaa ylitseni  hyökyaallon lailla.

Tunnen sen. Olen iloinen. 

Katson ulos ikkunasta.

Aurinko paistaa kauniisti.

Kaikki on samanlaista kuin ennen, 

mutta silti aivan erilaista.

Kaikki on hyvin.

Elämä hymyilee. 

Istumme vierekkäin.

Minä ja ystäväni.

Paras ystäväni.

Vierekkäin palmujen alla.

Syömme jäätelöä ja hymyilemme.

Olemme iloisia. 

Me katsomme toisiamme ja nauramme. 

Suru ja tuska on poissa.

Kaikki on poissa. 

Tarina jostain :---)

Avasin peiton ja sujahdin sisään. Katsoin pimeää huonetta. Oloni oli levoton, pyörin sängyssä ja en saanut unta. Pyörähdin selälleni ja siirsin katseeni kattoon. Suljin silmäni ja kuuntelin ilmanpuhdistimen surinaa.

               Avasin silmäni äkillisesti, kun kuulin oven narinan. Jähmetyin pelosta kankeaksi. Vatsaani nipisti jännityksestä ja minun teki mieli itkeä. Rauhoitin mieleni ja pyyhkäisin mielestäni pahimmat ajatukset. Nousin istumaan. Vetäisin yöpöydällä olevan lampun valokatkaisinta. Lampun valo syttyi värähdellen päälle. Katselin silmät siristellen vaatehuoneeni ovea. Se oli auki, kokonaan. Hieroin silmiäni ja katsoin tarkemmin ovea. Vaatehuoneessa räpsytteli valot himmeästi. Avasin peittoani ja sujautin jalkani sängyn ulkopuolelle. Kivilattia oli kylmä. Lähestyin hitain askelin kohti vaatehuonetta. Nielaisin kerran ja kurkistin sisään. Näin jotain niin kammottavaa. Niin kammottavaa, että horjahdin taakse ja kaaduin selälleni. Nousin istumaan vaatehuoneen suuhun ja katselin huonetta. Seiniltä oli revitty tapetit. Vaatteet oli poltettu melkein kokonaan tuhkaksi. Lattia oli täynnä verisiä sulkia ja linnun luita.

                Aloin huutamaan kauhusta, huusin hysteerisesti, huusin kuin viimeistä päivää. Aloin itkeä, vuodatin kyyneleitä vuolaasti. Kaikki tämä oli silkasta pelosta, kauhusta, tästä hirveästä näystä. Siirsin katseeni vaatehuoneen seinään, joka oli suoraan edessäni. Seinään alkoi tyhjästä ilmestyä raapimisjälkiä, isoja kynnenjälkiä. En pystynyt tekemään mitään, en liikkumaan, puhumaan taikka ajattelemaan. Hengitin hengenvaarallisen nopeasti, olin lähes tukehtumaisillani. Seinälle ilmestyi kirjaimia, jotka muodosti tekstiä. Teksti oli kirjoitettu verellä ja kirjaimista valui verta lattiaan asti.

                 “15.3 Sinulla ei ole aikaa, ei ole aikaa. Luovuta jo. Olet luovutettu sielu. 15.3”, luki seinällä. Katselin tekstiä kauhistuneena, en ymmärtänyt mitä se tarkoitti, en ymmärtänyt kennelle se oli tarkoitettu. Samaa tekstiä ilmestyi jokaiselle seinälle, lattialle ja täytti ne läpikotaisin. Teksti levisi minuun. Nostin käteni eteeni ja aloin tuntea kipua. Ihooni kaivertui tätä samaista tekstiä. Yritin pyyhkiä tekstiä pois, mutta sitä tuli lisää ja niin myös verta. Oloni oli heikko ja hengitykseni muuttui rauhalliseksi. Kaaduin selälleni ja tuntui kuin katto pyörisi silmissäni. Suljin silmäni ja odotin tuomiota. Odotin pitkään ja kipu yltyi. Korviini alkoi soimaan kovaa ääntä, herätyskellon ääntä.

              Avasin silmäni. Säpsähdin pystyyn ja katsoin ympärilleni. Herätyskelloni soi vieressä ja sammutin sen. Istuin sängyn reunalla. Huokaisin. Kaikki oli vain unta, mikään ei ollut totta, olin turvassa. Lähdin helpottuneena vaatehuoneeseen etsimään vaatteita. Olin päättänyt lähteä kouluun. Otin valkoisen kauluspaidan ja seilorinsinisen röyhelöhameen. Laitoin polviin ylettyvät mustat sukat ja sujautin mustan neuleen ylleni.

            Lähdin alas keittiöön hakemaan jotain aamupalaa. Teresa ja äitini Eleonor olivat jo syömässä aamupalaa. “Teresa, etkö herännyt yöllä kauheaan paukkeeseen? Kun nuo portaikon taulut putosi äkkiseltään”, Kysyin samalla kun etsin lautasta ja lasia. Teresa vastasi ääni kähisten: “En herännyt, nukuin niin sikeästi. Äiti kertoi siitä äskettäin. Tässä ollaan pohdittu miten ne taulut oikein putosi tuolla tavalla.” Istahdin heidän seuraan ja ojensin käden ottaakseen leivän. Voitelin sen ja haukkasin pienen palan. Nielaistua leivän palasen avasin suun ja kerroin: “Minä olen menossa tänään kouluun. Jos sinulle Teresa käy, niin voisitko viedä minut kouluun? En pidä ajatuksesta kulkea bussilla kaiken tämän jälkeen.” Teresa hymyili minulle ja vastasi myönteisesti.

Kirottu

 Menin sängylleni, mutta en voinut koskea paperiin, enhän saanut mistään otetta. Onneksi paperi ei ollut kirjekuoressa. Muuten se olisi jäänyt lukematta. Paperiin oli kirjoitettu huteralla ja himmeällä kaunokirjoituksella kirje. Sanat näyttivät oudoilta ja sain selvää vain muutamista lauseista. Vihreällä puukynällä kirjoitettu teksti näytti pelottavalta, joten aloitin lukemisen varovasti. Kirje alkoi sanoilla Sinä kirottu ihminen. Katsahdin ympärilleni kuin tarkistaen olevani turvassa. Käänsin katseeni takaisin paperiin, ja jatkoin lukemista. Huteran käsialan takia minun oli hankala saada selville kirjeen koko tekstin tarkoitus, mutta erotin sieltä kuitenkin muutamia sanoja kuten: Älä syytä teoistasi meitä ja Kuin sinua ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Tuo viimeisin jäi erityisesti mieleeni, sillä säikähdin todella niitä sanoja. Eikö kukaan tosiaan muistaisi minua? Kasvoni muuttuivat kalpeiksi, melkein valkoisiksi luettuani kirjeen viimeiset lauseet. Tämä oli vasta alkua, mutta älä suotta lähde karkuun. Löydämme sinut aina, vaikka olisit maailman toisella puolella, tai kuollut. Ai niin, ethän sinä kuole koskaan. Olet kirottu. Päästin korviavihlovan kiljaisun, ja juoksin alakertaan. Juoksin suoraan etuovemme läpi, enhän voinut sitä avatakkaan. Päästyäni etupihan rapuillemme minun oli pakko pysähtyä. Aurinko häikäisi silmiäni niin, etten voinut jatkaa matkaan. Nostin käteni suojaamaan kasvojani, mutta kirkkaat valonsäteet lävistivät kämmenselkäni, ja minun oli pakko juosta samantien takaisin sisälle.            

Eteisessä haukoin henkeäni, ja kaaduin punaiselle eteisen matolle. Räpyttelin silmiäni, sillä minusta tuntui etten nähnyt mitään. Minuun iski paniikki, sillä luulin tulleeni sokeaksi. Onneksi näköni sentään palautui hitaasti, mutta varmasti. Nousin seisomaan, ja hengitin muutaman kerran sisään ja ulos oikein syvästi. Olin aivan sekaisin, joten en keksinyt parempaakaan paikkaa kuin huoneeni. Lähdin taas raahautumaan kohti huonettani. Olin jo melkein portaissa kunnes huomasin pieniä kivenmurusia lattialla. Kyykistyin katsomaan kiviä tarkemmin ja huomasin niiden olevan vaaleansinisiä ja kimaltelevia. Tunsin jossain sisälläni menevän kylmiä väreitä, se tuntui inhottavalta. Kuulin pienen narahduksen, yhdistin äänen vanhoihin puuportaisiimme, joten käänsin katseeni lattiasta kohti portaita. Kylmät väreet menivät yhä uudelleen ja uudelleen selkääni pitkin, kun huomasin sen. Sen karmaisevan näyn, joka odotti minua, kuin olisi odottanut jo pitkään. Kolmijalkainen, läpikuultava, mutta kuitenkin ihmisen hahmossa oleva poika. Pojan jaloissa oli samanlainen keltainen lappu, kuin mikä minun sängylläni oli ollut. Huomasin paperin olevan kiinnitetty pojan jalkaan, en tiedä miten, mutta kiinni se näytti siinä olevan. Nousin hitaasti ensimmäiselle porrasaskelmalle nähdäkseni mitä lapussa lukee. Erotin lapusta sanan kirottu, ja 746 - vuotias. Räpsäytin silmiäni muutaman kerran tarkistaen olevani varmasti hereillä. Ilmeisesti olin, mutta poika oli jo lähtenyt, kadonnut, en tiedä mitä sanaa pitäisi käyttää. Kuulin napsahduksen selkäni takaa. Käännyin nopeasti välttyäkseni säikähdykseltä. Takanani seisoi vanha nainen, kaksipäinen, läpikuultava, ja hänen jalassa oli myös lappu. Lapussa oli sama teksti kuin pojankin lapussa, mutta ikää hänellä näytti olevan 1005 vuotta. Aloin hätääntyä todella, sillä en tiennyt mitä minulle oli tapahtunut, tapahtuu, tai tulee tapahtumaan. Illalla mennessäni nukkumaan, oloni oli todella rauhaton ja turvaton. Kun laitoin raskailta tuntuvat luomeni hiljalleen kiinni, pääni täytti korviavihlova kirkuminen. Ääni kuulosti naisen ääneltä, hätääntyneeltä ja hysteeriseltä. Räväytin silmäni auki, ja sillä samalla sekunnilla kun olin saanut silmäni auki, ääni kaikkosi päästäni. En voinut uskoa korviani. Oltiinko minulta kirottu pois myös hyvät yöunet, tai yöunet ylipäätänsä? Miten minun pitäisi kestää olla täällä? Kaiken lisäksi kukaan ei edes tiennyt minun olevan heidän keskuudessaan. Nousin seisomaan ja lausuin hiljaa sanat, " Milloin pääsen pois ? ". Kuulin hiljaisen äänen, joka lausui nimeäni. Nostin katseeni ylös kattoon, ja näin katossa vaaleankeltaisen julisteen. Julisteessa oli kuvia erilaisista tulen liekeistä. Tappavan näköiset liekit näyttivät polttavan kuumilta, vaikka se oli vain kuva. Minulle tuli jopa hieman kuuma, tai oikeastaan todella kuuma, kun aloin miettiä voisinko oikeasti joutua sinne. Julisteen alareunassa luki teksti haluatko todella tänne. Käänsin katseeni lattiaan, ja näin siinäkin keltaisen julisteen. Siinä julisteessa oli sydämen kuva. Mitään tekstiä ei ollut. Kuulin hiljaista huminaa taas kerran, huoneeni seinään oli ilmestynyt portti, portaali, aukko, mikä nyt onkaan oikea nimitys sille. Sieltä tuli kirkasta valoa, joka täytti huoneeni. Astuin muutaman askeleen kohti valoa, ja lopulta olin aivan portaalin reunalla. Katsoin viimeisen kerran huonettani näin tältä tasolta, ja astuin sisään portaalista. 

Hyvänolontunne täytti kehoni, en tuntenut yhtään surua, pahaa oloa, tai mitään muutakaan sellaista. Astelin kevein askelein eteenpäin. Edessäni häämötti valkoinen sänky. Vaaleanpunaiset lakanat, ja punainen päiväpeitto sängyn päällä näytti kauniilta. Kävelin sängyn luokse, ja menin makaamaan sängylle. Henget olivat jättäneet minut viimein rauhaan.
Voisin lopettaa kertomisen nyt, sillä seuraava tapahtuma yllätti minutkin todella. Oikeastaan pelästytti. No kuitenkin, kun olin luullut saavani ikuisen rauhan, naisen kirkuminen täytti taas pääni, se sama kuin aiemminkin. Sänkyni roihahti tuleen. Näin valkoisia aaveita ikään kuin ne olisivat tanssineet sänkyni ympärillä. Tajusin, että olin joutunut sinne liekkien keskelle. Aaveet nauroivat kovaäänisesti ympärilläni ja yksi niistä huusi, " Olet kirottu, olet kirottu, olet kirottu". Huusin kovaan ääneen aaveille, hengille, tai mitä nyt olivatkaan. Halusin tietää miten olisin voinut hyvittää tekoni. Yksi aaveista osoitti "kädellään" kohti valkoista muuria. Juoksin muurin luo ja hyppäsin muurin yli. Muurin toisella puolella ei ollutkaan tasaista lattiaa, vaan suuri kuoppa. Putosin kuopan pohjalle, enkä päässyt sieltä ylös. Seinämät olivat tasaiset ja liukkaat, eikä niitä pitkin pystynyt kiipeämään. Jäin siis istumaan kuopan pohjalle. Ja olen siellä vieläkin.

Unirovio

Polttavat kyyneleet.

Itken.

Itken, vaikka se sattuu.

Kipu kurkussa.

Huudan.

Huudan, vaikka ääntä ei tule.

Olen haamu.

Ilman ääntä ja tunteita.

Silti tunnen tuskaa.

Tuskaa, joka kumpuaa sisältäni.

Se on väärin.

Niin kovin väärin.

Luulin luopuneeni mahdollisuuksistani.

Hymystäni, naurustani.

 Kun kuolin, en tiennyt tästä.

En tiennyt, että kuollutkin elää.

Ja kaikki.

Kaikki on liikaa.

Jokainen kuollut huutaa tuskaansa.

Tai ehkä olenkin elossa.

Tai kuvittelen tämän kaiken.

Ehkä en kuollutkaan.

Mutta jos hengissä oleminen tuntuu pahalta.

Kuoleminen tuntuu pahalta.

Kuolleena oleminen tuntuu pahalta.

Miten pääsen karkuun pahaa oloa?

"Kuolema ei ole ratkaisu"

Suksisitte kuuseen.

Henkiin jääminen ei ole ratkaisu.

Eläessä kaikki on tyhjää.

Tai pimeää.

Tai sattuu.

Kuolleena satutat vain itseäsi.

Yksin.

Oman äänesi kanssa.

Tuntuu kuin sekoaisi.

Kun menneisyys palaa vihreiden liekkien nuollessa kasvojasi.

 Jokainen hyvä muisto palaa.

Jokainen toive paremmasta.

Jokainen unelma.

Englanniksi unelma ja uni ovat sama sana.

Poltan uniani.

Poltan unelmiani.

Poltan toivetta paremmasta tulevaisuudesta. 

Sillä minulla ei ole tulevaisuutta.

On vain menneisyys.

Ja sekin syöpyy pois.

 Menneisyydestä syöksyy myrkkyä.

Se viiltää sisintäni  ryöppyävinä virtoina.

Se suhisee aivoissamme.

Meidän kaikkien.

Mutta ihmiset ovat erilaisia.

Meidän tunteemme ovat erikokoisia.

Ne vaikuttavat vähän, paljon.

Joillain niitä ei ole.

Ja minun tunteeni olivat suuria.

Niin suuria, etten niiden läpi kyennyt näkemään maailmaa.

 Näin vain seinät.

Seinät, jotka kaatuivat päälleni.

Se oli minun maailmani.

 En tiennyt mahdollisuudesta.

Mahdollisuudesta nauttia.

Noita.

 Se minä olisin ollut.

Tai friikkisirkuksen esiintyjä.

Mutta ei.

Kaksituhattaluku ei kohtele erillaisia niin ystävällisesti.

"Rikkautta on olla erilainen."

Parasta on olla samanlainen.

Silloin voi elää.

Ilman arpia.

Ilman kipua.

Joku muu päättää.

Ei tarvitse ajatella.

Ei tarvitse ajatuksia.

Voi nauraa.

Tyhjää tekonaurua.

Ja kun nauraa tarpeeksi pitkään.

Kun nauraa.

Lopulta luulee nauravansa oikeasti.

Ja illuusio on kaunis. 

Eikä tee enää mieli itkeä.

Koska elämää se on elämä kuplassakin.

Jos kupla on tarpeeksi kaunis.

Verta.

Sitä on kaikkialla.

Se on viimeinen muistoni.

Vaaleanpunainen matto ei enää ole vaaleanpunainen.

 Katto yläpuolellani.

Sekin hukkuu vereen.

Minä hukun vereen.

Kaikkialla on verta.

Ja joku huutaa.

Hutaa julmasti.

Ja räpyttelen silmiäni.

Silmissänikin verta.

Kaikkialla.

Yskin verta.

Sattuu.

 Joku pistää kurkkuani veitsellä.

Maski painetan kasvoilleni.

Vieläkö pitää yrittää tappaa?

Tuhat tapaa tappaa.

Murhata yksi.

 Yksi ihminen.

Yksi heikko ihminen.

Minun olisi kai pitänyt tajuta se silloin.

Silloin sairaalassa.

Ihmiset eivät halunneet kuolemaani.

He halusivat elämääni.

Mutta minä en halunnut elää.

-----------------------------------------------------------------------

SATEENSIRPALE

kiittää ja kumartaa