Miksi et voinut jäädä?

Miksi et voinut jäädä?

Tyttö josta pidin tai pidän hänestä vieläkin. En näe kyllä Siiriä enään ikinä koska kävi se surullinen juttu. Siiri oli aivan ihana, hän oli kaunis ja ystävällinen. Minusta Siiri oli juuri sopiva mutta hän piti itseään läskinä. Mitenköhän selviän elämästä ilman häntä? No kerron koko tarinan.

Olimme Siirillä koulun jälkeen. Siirin vanhemmat olivat töissä joten talossa ei ollut muita kuin me, päätimme siis harrastaa sekisä. Kun, Siiri riisui paitansa näin hänen kätensä. Molemmat kädet olivat viiltoja täynnä. Päätin etten mainitse asiasta vielä mitään, koska seksin harrastaminen on niin harvoin mahdollista.

Illemmalla kun olin juuri lähdössä kysyin Siiriltä ”Miksi hänen kätensä ovat täynnä viiltoja?” Siiri vain tuijotti minua kyyneleet silmissä. Halasin Siiriä ja kuiskasin hänen korvaansa ”Ei sun oo pakko kertoo, mut rakastan sua vaan nii paljon etten haluu menettää sua. Eikä oo kiva ku sua sattuu.” Minäkin aloin melkein itkeä. Suutelin Siiriä ja lähdin kotiin.

Yöllä yritin nukkua mutta en saanut unta. Mietin vain Siiriä että meinaakohan hän tehdä jotain. Toivoin vai etten menettäisi häntä. Yritin nukkua, vilkaisin aina välillä kelloa. Yksi…..kaksi…..kolme…..neljä…..viisi, kunnes nukahdin.

Nousin ylös kello oli kuusi, olin nähnyt painajaista. Unessa Siiri oli viiltänyt molemmat ranteensa auki ja makasi kylpyammeessa joka oli täynnä verta.

Otin puhelimeni ja yritin soittaa Siirille samalla pukien vaatteita päälleni. Siiri ei vastannut. Sitten sain viestin, se oli Siiriltä, viestissä luki ”Hei hei rakas. En vain pysty enään elämään. Minulla on ollut paha olo ja masennus jo vuoden, se on vienyt voimiani. Anteeksi etten ole kertonut. Juna tulee juuri, nähdään sitten taivaassa. Rakastan sinua ikuisesti.”

Viestin luettuani lähdin juoksemaan kyyneleet silmissäni junaradalle joka oli aivan talomme vieressä.

Kuulin jo kuinka juna lähestyi. Mäen päältä näin, Siirin. Juoksin mäkeä alas itkien ja huutaen Siiriä. Kun olin mäen puolessa välissä, Siiri kääntyi katsomaan minua ja hymyili rauhallisesti. Juna ajoi ohi. Se oli viimeinen hetki kun näin Siirin. Siirin ihana ja rauhallinen hymy jäi mieleeni.

Miten selviän ilman häntä?

Kannattaa miettiä mitä toivoo

Kannattaa miettii mitä toivoo

Lopetin juoksemisen kun saavuin tarpeeksi kauas kodista. Kävelin koulun hiekkakentän keskelle. Istuin siihen, keskelle hiekka kenttää. Edessäni näin pienen leikkikentän ja leikkikentän takana suuren punaisen, koulun.

Katsoin taivaalle näin kirkkaan sinisen taivaan. Menin makaamaan hiekkakentälle naama kohti taivasta. Suljin silmäni, tunsin kuinka aurinko lämmitti ihanasti kasvojani. Ajattelin hetkellisesti mielessäni haluavani kuolla. En aina jaksa juosta kotoonta karkuun kun äiti ja isä alkavat riitelemään ja lyömään toisiaan.

Hetken makailun jälkeen en tuntenut enään auringon lämpöä kasvoillani. Avasin silmäni ja nousin istumaan, taivas oli tumma. Ihmettelin leikkikentällä olevaa pyörrettä joka pyöritti roskia.

kuulin takaani äänen sanovan ”Nyt pääset täältä pois niin kuin toivoit.” Käännyin katsomaan kuka tuon oli sanonut. Näin himmeästi mustanhahmon ja puukon joka oli hahmon kädessä. Hahmo ei nähnyt kunnolla joten näytti siltä kuin puukko olisi leijunut ilmassa. Mielessäni kävi ajatus että hahmo olisi demoni niin kuin leffoissa on.

Puukon nähtyäni lähdin juoksemaan koulua kohti, näin kuinka puukko seurasi minua vauhdilla. Leikkikentän kohdalla kaaduin selälleni. Huusin maassa ”Eiii, en halua kuolla!” Näin kuinka puukko ikään kuin tipahti minua päin, laitoin käteni kasvojeni eteen. Tunsin pientä kipua rinnassani.

8 kuukautta sukkulassa

Elikkä siis tosiaan tässä on neljäs luku tarinaani, joka perustuu Mars One - nimiseen hankkeeseen, josta luin lehdestä. Mutta kaikki muu onkin sitten täyttä puppua, älkää tuomitko. Jee. Tarinan päähenkilö Nina on siis nähnyt ilmoituksen tästä hankkeesta, ja päättää hakea siihen. Nina tietenkin valitaan lopulta yhdeksi neljästä Marsiin lähtijästä ja tässä pätkässä kerrotaan ensimmäisestä kerrasta, kun Nina ja muut lähtijät näkevät toisensa ja ovat ylipäätään ensimmäistä kertaa Keskuksessa valinnan jälkeen. (Keskus on siis paikka, jossa kaikki koulutukset ja haastattelut tapahtuivat.) Noniin !

Otsikkokin on muuten väliaikainen !

_______

Päätäni särki, olin vitivalkea, enkä ollut jaksanut meikata. Hiukseni olin vetänyt löysälle nutturalle, kun istuin rekka-auton etupenkillä ystäväni Tommyn vieressä. Tommy omisti kyseisen rekka-auton, ja oli luvannut auttaa minua muuttoni kanssa. Istuin hiljaa kyydissä, eikä Tommy kysellyt tai puhunut minulle mitään. Kun olimme perillä, auttoi Tommy nostelemaan tavarani huoneeseeni, joka sijaitsi toisessa kerroksessa. Raskaimmat tavarat Tommy auttoi nostamaan paikalleen, mutta lopuista ajattelin selviäväni itse. Kiitin Tommya ja halasin häntä. Tommy kiitti myös ja lähti lopulta. Istuin koko illan yksin huoneessani, nukahdin välillä, mutta välillä vaan istuin ja mietin asioita. Huomenna minun täytyisi ehtiä aamulla Keskukseen, joka sijaitsi ihan kerrostaloni vieressä.

Olin nukkunut todella huonosti, mutta raahauduin Keskukseen silti. Hajamielisesti levitin vedenkestävää ripsaria, jonka pyyhin lopulta pois kun olin räpäyttänyt silmiäni ja samalla levittänyt kaiken yläluomelleni. Kello oli kohta 7. Puin mustat verkkarit, ja t-paidan, missä oli haalistuneen bulldogin kuva. En laittanut takkia päälle, sillä ulkona oli suhteellisen lämmin, enkä joutuisi kävelemään muutenkaan kauaa. Odotin eniten muiden Marsiin lähtijöiden näkemistä, sillä heidän kanssaan tulisin viettämään - no kauan aikaa. Puin mustat Converseni jalkaan, ja lähdin kävelemään kohti Keskusta. Muistin, kun ensimmäisen kerran olin käynyt Keskuksessa, ja nyt se näytti kovin tyhjältä verrattuna siihen. Eteisessä oli pieni vastaanottotiski, samantapainen kuin lääkärissäkin. Tiskin takana istui ruskeatukkainen nainen, joka oli luultavasti harjoittelija, koska näytti kovin nuorelta. “Olen Nina Owen… mihin minun pitäisi mennä?” Kysyin. “Mitä asiasi koskee?” nainen hymyili. “Olen yksi niistä valituista. Siis, Marsiin menevistä. Sinne valittu. Olen.” Änkytin. “Ahaa! Mene käytävän päähän, ja portaat alas. Muut jo odottavat sinua.” Vastasi tiskin takana oleva nainen. Nyökkäsin, ja hymyilin naiselle väkinäisesti. Minua ärsytti, että Keskus oli melkein kokonaan valkoinen. Kaikki oli valkoista, tai harmaata. Hölkkäsin portaat alas, jossa kaikki muut odottivat minua. Huoneessa istui kaksi poikaa, ja yksi tyttö. Ja olin tavannut tämän tytön aikaisemminkin. Hän oli Claire, joka oli mennyt ennen minua haastatteluhuoneeseen ensimmäisellä kerralla. Hän hymyili minulle. Hymyilin takaisin. Toinen pojista nousi hakemaan vettä vastapäisestä vesiautomaatista. Pojalla oli lyhyet, pystyyn laitetut vaaleat hiukset ja pisamia. Muuten hän oli kovin kalpea. Toinen poika vain istui paikallaan kädet puuskassa. Hän oli ruskeampi kuin toinen poika, luultavasti ulkomaalainen. Istuimme kaikki neljä täysin hiljaa, kunnes luoksemme käveli kolme ihmistä. Ne olivat samat ihmiset, ketkä olivat haastatelleet meitä ensimmäisellä haastattelukerralla. “Olettepa te hiljaisia!” Nauroi nainen, Susa. “Puhukaa! Te tulette viettämään kauan aikaa keskenänne!” Susa huudahti ja samalla Susan takaa kuului hiljaista naurua. Kaikki kolme istahtivat huoneeseen meidän kanssamme. “Okei, te tulette siis kokoontumaan tähän huoneeseen kaikki nämä vuoden päivät. Teemme erilaisia kuntoharjoituksia, ja no - te valmistaudutte tulevaan Mars matkaan niin henkisesti kuin fyysisestikin.” Toinen miehistä sanoi. “Tunnetteko toisianne?” Kaikki kääntelivät päitänsä ja katseli toisiaan. “Eeei.” Sanoin. “No kertokaa jokainen itsestänne jotain!” Susa hihkui. Claire aloitti. “Minä olen Claire. Olen kotoisin Oklahomasta. Hain tänne, koska olen oikeastaan aina ollut kiinnostunut avaruudesta, ja astronautti on ollut pienestä pitäen unelma-ammattini.” “Entä sinä, Tony?” Vaaleatukkainen poika alkoi puhua, ja puhuikin pitkään. Hän kertoi kuinka oli pienenä ollut mummonsa maatilalla ja katsonut vaarinsa kanssa tähtiä. Miten hän sai koulussa kymppejä avaruutta koskevista kokeista. Ja kuinka hän osti ensimmäisen avaruuskaukoputkensa. Susa yskäisi kiusaantuneena pienen hetken päästä. “Kiitos, Tony. Entä Nina sitten?” Avasin suuni ja pidin pienen tauon miettiessäni mitä voisin vastata. “Ööh, minä. Minä olen Nina.” “Onko sinulla lisättävää?” Susa kysyi. Pudistin päätäni. “Mä oon Raul.” Möreä ääni vieressäni kertoi. “Oon kotoisin Espanjasta. Oli aika pitkä matka. Tulin tänne, koska, no ei mulla oo mitään menetettävää.” Raulilla oli päässään punainen lippalakki, jonka lipan hän pienen puheensa jälkeen laittoi naamansa eteen. “Kiitos.” Susa sanoi. Mietin, miksi Susa oli täällä töissä. Susa sopisi niin paljon paremmin vaikka lastentarhanopettajaksi, tai johonkin muuhun lapsiin liittyvään ammattiin. “Tässä on teille tulevan viikon aikataulut. Poissaoloja emme suvaitse, ellei teillä ole todella korkea kuume, tai jotain vakavaa. Pienissä flunssatapauksissa vältämme fyysistä harjoittelua, ja kertaamme vaikka sitä, miten pitää toimia jos sairastuu avaruudessa. Yritämme saada teille myös aikaa keskustella nelistään, sillä haluamme teidän tutustuvan toisiinne.” Jason sanoi vakavana. Olin näkeväni Susankin vakavoituvan hetkeksi, mutta pienen pieni hymy levisi taas hänen kasvoilleen kun Jason lopetti. Katsoin aikatauluani. Koulutus alkaa joka päivä kuudelta, ja loppuu myöhään. Väliin oli tungettu oppitunteja, liikuntaa ja tietenkin myös vapaa-aikaa. Minuun iski pieni paniikki, etten pystyisi tähän. Entä jos kuntoni ei olisikaan tarpeeksi hyvä? Jos en kehittyisikään, enkä muistaisi mitä minun täytyisi tehdä, jos avaruusaluksessa tapahtuisikin jotain? Henkäisin syvään, ja vakuuttelin itselleni, että pystyn tähän. “Onko kaikki hyvin?” Kysyi Susa huolestuneella äänellä, silti lempeästi ja hymyillen. “On.” Katsoin Susaa terävästi silmiin. “Seuraavaksi teillä on hieman vapaa-aikaa, mutta kokoonnumme liikuntasalissa puolen tunnin päästä.” Jason kertoi. Tom istui Jasonin ja Susan takana, ja olin kokonaan unohtanut hänen läsnäolonsa, kunnes hän yskäisi. Ilmeisesti Jasonkin oli, sillä hän säikähti hieman ja sanoi: “Ainiin, tässä on Tom, jos ihmettelette. Tom on käynyt avaruudessa, ei tietenkään Marsissa asti, mutta silti. Hän on tarkkailemassa teitä, jokaista pientäkin elettänne.” Jason naurahti ja katsoi Tomiin, mutta Tom pysyi hiljaa. “Tosiaan… Nähdään puolen tunnin päästä.” Jason raapi olkapäätään ja katsoi maahan.

Vahinkolapsi tarina

Vahinkolapsi

Istuin vessassa pöntön päällä. Minua pelotti todella paljon. Vessan pöydällä oli raskaustesti jonka olin juuri tehnyt. Katsoin kelloa, vielä minuutti. Säikähdin kun äitini koputti oveen. Hän huusi ”Mitä sinä siellä teet?” Laitoin suihkun päälle enkä vastannut mitään. Kuulin äitini askeleet kun hän käveli pois oven edestä. Katsoin taas kelloa. Kaksi minuuttia oli mennyt. Nostin testin pöydältä. Kuiskasin hiljaa ”Positiivinen.” Laitoin käteni kasvojeni eteen, samalla testi putosi maahan. Tunsin kuinka kyyneleet valuivat käsieni välistä.

Nousin pöntön päältä ylös ja sammutin suihkun. Katsoin itseäni peilistä, näin itkuiset silmät ja epätoivoiset kasvot. Huuhtelin naamani vedellä.

Kävelin eteiseen, vedin takin päälleni ja heitin laukun olalleni.

Kävelin koululle päin. Matkalla katsoin maata ja mietin ”Mitä aion tehdä?” Päässäni kävi kaikenlaisia ajatuksia.

Yhtäkkiä nostin katseeni maasta ja huomasin juoksijan joka oli juoksemassa minua kohti. En kerennyt väistämään kun juoksija jo tömähti minua päin. Lensin maahan. Juoksija  johon olin törmännyt, seisoi edessäni käsi ojossa. Tartuin juoksijaa kädestä ja hän auttoi minut ylös. Juoksija pyysi anteeksi ja kysyi ”Onko kaikki hyvin?” Laitoin käteni mahani päälle ja vastasin ”Joo kai.” Juoksija katsoi minua oudosti. Jatkoin matkaa koululle päin. Tällä kertaa katsoin eteeni. Koulussa poika, jonka kanssa olin ollut sängyssä viisi viikkoa sitten, oli poikaystäväni. Olimme samalla luokalla, kasilla. Istuin takarivissä ja hän edessä, tuijotin koko tunnin häntä.

Kellot soivat, päätin, että kerron vauva-asian hänelle välitunnilla.

Ulkona hän seisoi kavereidensa kanssa katoksessa. Tartuin häntä kädestä kiinni ja sanoin ”Miika, minulla on asiaa.”

Miika seurasi minua koulun reunalle. Koulun reunalla oli pieni kuusi, jonka viereen menimme. Katsoin Miikaa silmiin ja sanoin ”Mä oon raskaana.” Miika katsoi minua kauhuissaan ja sanoi ”Mitääääää? Mehä käytettiin kortsuu!” Tuli hetken hiljaisuus. Mä kysyin Miikalta ”Mitä me sit tehään?” Miika ei osannut sanoa mitään.

Kellot soivat sisään. Sanoin Miikalle ettei kerro kellekään ja oottaa mua koulun jälkeen katoksessa. Miika vastasi hiljaa ”Joo.” ja lähti tunnille.

Koulun jälkeen Miika odotti minua katoksessa. Meillä oli ollut eri tunnit. Istuimme penkille joka oli koulun pihalla.

Yhtäkkiä Miika otti minua kädestä kiinni ja katsoi silmiini. Hän sanoi ”Loviisa mä oon kelannu tätä asiaa koko ton tunnin, haluisin pitää sen lapsen jos säki haluut?” Olin hetken hiljaa ja sitten vastasin ”Pidetään se.” Halasin Miika ja kuiskasin ”Mä rakastan sua.” Miika vastasi ”Niin mäki sua.” Kysyin Miikalta ”Käyks jos ei kerrota viel kellekään?” Miika vastasi ”Joo, ei kerrota.”

Otin Miikaa kädestä kiinni ja lähdimme nuorisokahvilaan.

Kahvilassa oli meidän ystävämme Saaga. Istuimme kaikki kolme pöydän ääreen. Saaga kysyi ”Miten teillä menee? Ootteko vielä yhessä?” Minä vastasin ”Joo yhessä ollaan viel. Ei tässä mitään. Mites sulla?” Saaga vastasi ”Ihan ok. Erottiin just Matin kaa.” Miika kysyi ”Kui?” Saaga sanoi ”No se meni pettää mua.” Mä huomasn ku Matti tuli ovesta sisään. Sanoin Saagalle ”Tota se Matti on tuol.” Saaga nappasi laukkunsa ja takkinsa ja sanoi ”Sori, mun pitää mennä.” Mä ja Miika sanottiin Saagalle ”Moi.”

Mä hain uunokortit ja pelasin Miikan kanssa uunoa jonkun aikaa. Sit sieltä alkoi joku leffa. Me mentiin istuu sohvalle. Miika istui ja mä makasin nii, et mun pää oli Miikan sylis. Miika alkoi silitellä mun mahaa. Sohvan reunassa istui Matti. Matti kysy ”Tuleeks teille pienokainen?” Mä en vastannu mitään vaan nouisin ylös otin takkini ja laukkuni ja lähdin kotiin. Miika jäi kahvilaan. Matti katsoi Miikaa odottaen häneltä vastausta. Miika sanoi vain ”Moi, mun pitää lähtee.”

Loviisa heräsi, kello oli seitsemän. Hän söi, pakkasi laukkunsa ja lähti kouluun.

Koulun pihalla hän näki Miikan. Loviisa kysyi Miikalta ”Kerroiks sä Matille?” Miika vastasi ”En, mehän sovittiin ettei kerrota.”

Koulun jälkeen lähdin bussilla keskustaan kaupoille. Kiertelin vaatekauppoja ja etsin vaatteita jotka peittäisivät mahaa.

Kotona sain juuri takkini pois kun äitini huusi keittiöstä ”Tuutko käymään täällä?” Kävelin keittiöön, äitini istui ruokapöydän ääressä. Huomasin pöydällä raskaustestin. Siinä samassa muistin etten ollut vienyt sitä roskiin. Äitini kysyi ”Loviisa mikäs tää on? Löyty tuolt vessan kaappien alta ku siivosin.” Istuin pöydän ääreen ja tuijotin testiä. Äitini kysyi ”Ootko sä raskaana? Onks sul poikaystävä?” En vastannut mitään vaan nousin ylös ja menin huoneeseeni.

Äitini jäi keittiöön juttelemaan isäni kanssa, joka oli juuri tullut töistä. Huoneessani otin ison laukun. Pakkasin laukkuun vaatteet, jotka olin ostanut ja vaatekaapistani lisää vaatteita. Pakkasin sen verran että pärjäisin viikon. Hain vessasta hammasharjan ja dödön. Otin koulukirjani, puhelimeni, avaimeni, ja rahani.

Hiippailin eteiseen niin, etteivät vanhempani kuulleet tai nähneet. Laitoin kengät jalkaani ja otin takin mukaani. Laitoin oven hiljaa kiinni.

Kävelin bussipysäkille. Bussi tuli hetken päästä.  Bussissa istuessani sain viestin äitiltäni ”Mihin menit Loviisa?” En vastannu viestiin vaan laitoin puhelimen pois päältä.

Menin Miikan luo. Miika asui kävely matkan päässä koulusta. Hän oli kotona kuukauden yksin, koska hänen vanhempansa olivat työmatkoilla. Hänen mumminsa asui todella lähellä. Hän kävi katsomassa Miikaa aina silloin tällöin.

Koputin oveen, Miika tuli avaamaan. Miika asui kerrostalossa, kolmiossa. Halasin Miikaa ja sanoin ”Äitini löysi raskaustestin, en ollut muistanut laittaa sitä roskiin. Voisinko asua täällä jonkun aikaa?” Miika vastasi ”Joo, totta kai.” Laitoin laukkuni Miikan huoneeseen. Istuimme sängylle, sanoin Miikalle ”Äitini eikä isäni tiedä että minulla on poikaystävä, eivätkä he tiedä edes missä minä olen. Mutta he tietävät raskaudestani.” Miika yritti lohduttaa minua. Miika sanoi ”Voit olla täällä niin pitkään kuin haluat.”

Menin auttamaan Miikaa ruuanlaitossa. Kun ruoka oli valmis, söimme. Pöydässä kysyin Miikalta ”Mitäs me tehään tän vauvan suhteen? Missä me asutaan ja hankitaan kaikki tavarat?” Miika sanoi ”Mun mummihan asuu täs lähellä, nii sillä on sellanen piharakennus missä on ihan kaikki vessat ja keittiöt ja kaikki. Mä voisin kysyy jos voitais muuttaa sinne. Sit voitais auttaa sitä kaikis hommis.” Mä vastasin ”Joo, kuulostaa hyvältä. Mun pitäis mennä vaan hakee mun kaikki tavarat himast. Entä jos ne ei anna mun lähtee ku meen takas?” Miika sanoi ”Mähän voin tulla sua auttaa niitten tavaroitten kaa, sit ne näkis mutki. Kyl mä uskon et ne päästää sut.” Siivosimme astiat pois ja menimme olohuoneeseen istumaan ja katsomaan televisiota. Minun puhelimeni alkoi soida. Äiti soitti. Painoin punaista. Katsoin puhelinta, siellä oli viestejä äidiltä, isältä ja mummilta. Katsoin viestit. Mummi kyseli miten menee, vastasin hänelle ”Ihan hyvin.” Isäni kysyi, ”Miks et tule kotiin? Missä olet?” Äitini laittoi, ”Tule kotiin! Missä oot? Ollaan käyty ettii sua.” Vastasin äidille ja isälle, ”En tule kotiin, minulla on kaikki hyvin. Turha ettii.”

Ovikello soi, Miika meni avaamaan. Miikan mummi tuli käymään. Miika esitteli minut mummilleen. Menimme kaikki istumaan sohvalle. Miika kysyi mummiltaan ”Voisimmeko me muuttaa siihen sinun piharakennukseesi? Meillä ei ole rahaa mihinkään vuokraan mutta voisimme auttaa sinua kaikissa töissä.” Mummi katsoi hetken meitä ja sanoi ”Tietenkin voitte jos se käy vanhemmillenne.” Mummi kysyi ”Miksi te nyt jo haluatte muuttaa kotoonta pois, tehän olette vasta 14-vuotiaita?” Miika katsoi minua kysyvästi, nyökkäsin Miikalle. Miika laittoi kätensä mahani päälle ja sanoi ”Meille on tulossa vauva.” Mummin leuka loksahti auki.

Ensijärkytyksen jälkeen mummi kysyy ”Oletteko te jo kertoneet vanhemmillenne?” Miika vastasi ”Noo, Loviisan vanhemmat tietävät mutta muut eivät tiedä.”

Söimme pullakahvit keittiössä, sitten Miikan mummi lähti. Ovella mummi sanoi Miikalle ”Ilmottele ku ootte muuttamassa ja onnea.”

Minä ja Miika kävimme koulua tavallisesti ja asuimme Miikalla. Kuukauden kuluttua Miikan vanhemmat tulivat kotiin.

Kello oli kahdeksan aamulla, heräsin kun ovikello soi. Heräsin ja tökkäsin Miikaa että hän meni avaamaan oven. Miika nousi unisena ja avasi oven. Oven takana olivat hänen vanhempansa, Miikan äiti halasi heti Miikaa. Minä möngin sängystä ylös, otin kylpytakin ja menin eteiseen katsomaan kuka tuli. Miika esitteli minut vanhemmilleen, sitten Miika pyysi vanhempiaan istumaan sohvalle. Minä ja Miika istuimme toiselle sohvalle. Miika aloitti ”Älkää nyt järkyttykö mut Loviisa on raskaana ja me aiotaan pitää se. Ja sit viel me aiotaan muuttaa mummin piharakennukseen tällä viikolla.” Miikan äiti alkoi itkemään ja hänen isänsä sanoi järkyttyneenä ”Mitä? Raskaana? Miksi muutatte?”

Tuli hetken hiljaisuus. Miikan äiti sai pyyhittyä kyynelensä ja kysyi ”Monennellako viikolla? Miksi pidätte sen? Tehän olette vasta 14-vuotiaita, koulut jää kesken, teille tulee suuri vastuu. Millä elätätte lapsen?” Looviisa sanoi ”Koht tulee kaks kuukautta täyteen.” Miika kysyi ”Nii, onks ok et me muutetaan sinne?” Miikan isä ja äiti miettivät hetken ja vastasivat ”Joo kai se käy. Ethän sä ees oo kaukana.”

Minä ja Miika menimme Miikan huoneeseen pukemaan päälle. Sitten lähdimme kouluun. Koulumatkalla sanoin Miikalle ”Sun vanhemmat tais järkyttyy aika pahasti.” Miika vastasi ”Niin kai. Kyllä ne siitä tokenee. Mut on ne kans aika lepsui ku anto mun muuttaa.” Minä kysyin Miikalta ”Mitenköhän me oikeesti elätetään se lapsi ja ostetaan sille kaikki tavarat?” Miika ehdotti että mennään kesätöihin, nythän on kesä sithän me, voidaan yhdistää kaiiki meijän rahat mitä meilt löytyy. Onneks meiän ei tarvii maksaa vuokraa. Mä vastasin ”Hyvä idea. Mietitään jo tänään mihin haluisit kesätöihin. Käyks jos koulun jälkee käytäis hakee meilt mun tavarat?” Miika vastasi ”Joo käy. Nähään koulun jälkee katokses nii mennään sit.”

Koulun jälkeen Miika odotti minua katoksessa. Otin Miikaa kädestä kiinni ja lähdimme kävelemään bussipysäkille. Miika kysyi minulta ”Pelotaaks sua nähä vanhempas? Ethän sä oo nähny niit yli kuukauteen.” Vastasin ”Joo pelottaa. Mitenköhän ne reagoi. Mä en oo ees vastannu oikee niitten viesteihin.”

Bussi tuli, menimme kyytiin. Istuimme Miikan kanssa takariviin. Yhtäkkiä rupesin itkemään. Miika kysyi ”Loviisa mikä on?” Vastasin ”Emmä tiiä, kai hormoonit jotenkin menee.”

Painoin stop-nappia, astuimme ulos. Kävelimme pientä polkua talollemme. Painoin ovikelloa ja otin Miikaa kädestä kiinni. Kuiskasin Miikalle ”Minua pelottaa.” Miika kuiskasi takaisin ”Hyvin se menee.”

Äitini tuli avaaman oven. Yllätyksekseni äitini halasi minua heti. Menimme Miikan kanssa sisään ja istumaan olohuoneeseen. Isäni istui toisella sohvalla äitini kanssa. Näin isän naamasta pettyneen mutta huojentuneen ilmeen. Äitini kysyi ”Missä olet ollut? Miksi et ole vastannut viesteihin? Olemme etsineet sinua? Miksi te pidätte tuon vauvan?” Vastasin vain ”Minulla oli kaikki hyvin. Olisit kuitenkin pakottanut tekemään abortin.” Meillä oli kyllä ihan asiaakin. Aijomme pitää lapsen ja muuttaa  Miikan mummin pihataloon. Miika sanoi ”Me saamme muuttaa sinne jos saamme luvat vanhemmiltamme. Eikä tarvitse maksaa vuokraakaan.” Loviisan isä mietti hetken ja sanoi ”Voitte muuttaa sinne parilla ehdolla, 1. Loviisa sä vastaat aina puhelimeen ja 2. Kerrotte osoitteen niin voimme tulla käymään aina kylässä.” Äiti katsoi minua kyyneleet silmissä. Kysyin isältä ”Onko sulla vielä se pakettiauto?” Isä vastasi ”Joo.” Kysyin isältä ”Voisiks sä tuoda sil autol noit mun tavaroita?” Isä sanoi ”Tottahan toki.” Pakkasimme huoneestani tavarat pakettiautoon.

Miika soitti mummilleen ”Voimmeko me muuttaa tänään piharakennukseen?”

Kun tavarat oli pakattu, hyvästelin isäni ja äitini. Menimme Miikan kanssa eteiseen pukemaan takkia päälle. Isä sanoi Miikalle ”Pidä sit huolta tost meiän Loviisasta.” Äiti ja isä halasivat minua ja Miikaa. Äiti halasi minua ja kuiskasi korvaani ”Pidä huoli perheestäs. Oot iso tyttö, mut en ois halunnu et tää menee tällee.” Näin kuinka äidin silmistä valui kyyneleitä. Isä lähti viemään Miikaa, minua ja tavaroita.

Saavuimme Miikan mummin pihaan. Loviisa sanoi isälleen ”Nonii nyt tiiät tän osotten” ja hyppäsi autosta ulos. Mummi tuli ulos avaamaan ulko rakennuksen oven. Mummilla oli kaksi avainta rakennukseen, hän antoi toisen Miikalle ja toisen Loviisalle.

Miika ja Loviisan isä kantoivat painavia tavaroita taloon. Loviisa ja mummi kantoivat kevyemmät tavarat. Talossa oli yksi makuuhuone, keittiö ja olohuone olivat yhdessä, pieni vessa, pieni eteinen, suihku ja sauna.

Makuuhuoneeseen tuli sänky, peili, yöpöytä ja pieni televisio. Olohuoneeseen tuli pari valkoista tuolia, sohva ja puunvärinen lipasto.

Illalla Loviisan isä lähti kotiin. Miika ja Loviisa menivät sisään. Loviisa laittoi vaatteensa pahvilaatikoista vaatekaappiin. Miika laittoi petivaatteet sänkyyn.

Loviisalla oli laukussaan leivät ja vesipullo. He söivät ne iltapalaksi ja menivät nukkumaan. Miika laittoi kellon soimaan seitsemältä koska heillä oli kahdeksan aamu.

Aamulla kello soi, Miika heräsi ja laittoi kellon kiinni. Miika herätti Loviisan suudelmilla. Loviisa heräsi ja puki vaatteet päälleen. Miikan puhelin soi, mummi soitti. Puhelun jälkeen Miika ilmoitti Loviisalle ”Me mennään nyt syömään mummille aamupalaa.”

Miika ja Loviisa lähtivät aamupalan jälkeen kävelemään koululle.

Koulumatkalla Loviisa pysähtyi ja laittoi kätensä mahansa päälle. Miika kysyi ”Mikä hätänä!” Loviisa naurahti ja sanoi ”Se potkaisi.” Miika kysyi ”Miltä se tuntui?” Loviisa selitti ”Ihan niinku joku olisi kutittanut sisäpuolelta. He jatkoivat matkaa kouluun.

Koulun jälkeen Miika ja Loviisa menivät Miikalle hakemaan hänen tavaransa. Miikan äiti oli kotona ja hän lupautui tuomaan tavaroita autolla. Miika ja Loviisa pakkasivat autoon tavarat ja Miikan äiti vei ne mummin pihalle.

Loviisa ja Miika järjestivät tavarat sisään. Keittiöön meni jääkaappi ja kirjoituspöydästä tuli ruokapöytä, pöydän ympärille tuli Loviisan pari valkoista tuolia. Loviisan ruskean lipaston päälle olohuoneeseen tuli televisio ja pleikkari. Miika laittoi vaatteensa vaatekaappiin.

He saivat juuri laitettua tavarat paikalleen kun Loviisan vanhemmat tulivat kylään. He toivat lautasia, lusikoita, haarukoita, veitsiä, pari kukkasta, vähän ruokaa, kippoja, lakanoita, pyyhkeitä, paistinpannuja ja kattiloita. He saivat myös Loviisan vanhempien vanhan pesukoneen. Loviisan isä meni Miikan kanssa laittamaan pesukonetta kylpyhuoneeseen. Loviisa ja hänen äitinsä jäivät keittiöön järjestelemään tavaroita kaappeihin.

Kun tavarat oli saatu paikoilleen kaikki istuivat keittiöön ja olohuoneeseen juomaan mehua ja syömään pullaa, jota Loviisan vanhemmat olivat tuoneet. Sitten Loviisan vanhemmat lähtivät kotiin.

Miika ja minä menimme makuuhuoneeseen, makasimme sängyllä. Kysyin Mikalta ”Pitäisikö meidän käydä huomenna koulun jälkeen sossussa? Eks sielt saa jotain rahaa ku on lapsi ja ollaan näin nuoria.” Miika mietti ja sanoi ”Joo käydään vaan. Käyks jos mennään heti koulust?” Minä vastasin ”Joo, mä varaan huomen ajan sinne.” Sitten rupesimme nukkumaan.

Koulun jälkeen menimme bussilla sossulle. Meidän vuoromme tuli. Kävelin Miikan kanssa käsi kädessä valkoista käytävää pitkin huoneeseen. Istuimme penkille. Sosiaali-työntekijä aloitti ”Hei olen Tyyni. Mikäs teidät tänne tuo?” Esittelimme itsemme. Minä aloitin ”Ajattelimme saisiko täältä rahallista tukea vauva-arkeen?” Tyyni vastasi ”Totta kai. Kysyn teiltä vain pari kysymystä, sitten täytätte yhden lapun.”

Täytimme lapun ja vastasimme kysymyksiin, sitten lähdimme bussilla kotiin päin. Kävelimme kaupan, joka oli aivan talomme vieressä, ohi. Ehdotin Miikalle että hän hakisi kauppaan töihin. Menimme kauppaan kysymään asiaa. Miika meni juttelemaan pomolle.

Kun Miika tuli lähdimme kävelemään kotiin päin. Matkalla kysyin Miikalta ”Miten meni?” Miika vastasi iloisena ”Sain töitä, mutta mä meen sinne aina arkisin neljästä yhdeksää.” Loviisa sanoi ”No nyt on ainaki töitä. Sähän voit kysyy lyhyempiä päiviä jos on liian raskast ku sul on kouluki.” Miika kysyi ”Millos sä muuten aiot lopettaa koulun?” Vastasin ”Sit ku en enää pysty käydä siel, en oo ihan varma viel.”

Miika ja Loviisa menivät istumaan pöydän ääreen. Loviisa otti kynän ja paperin. Kysyin Miikalta ”Pitäiskö tehä lista mitä vauvalle tarvii meinaa, onhan tää raskaus jo kolmannel kuulla.”  Miika mietti hetken ja sanoi ”Ainaki sänky, rattaat, kantokoppa, vaippoi, vaatteit, tuttipulloi, tuttei, lelui, lakanat. Saiks Loviisa kaiken ylös?” Vastasin ”Joo, no mentäiskö huomen kiertelee kauppoi ja kirppiksii?” Miika vastasi ”Joo mennään vaan. Mut onks meil rahaa? Mul on ainaki sil tilil rahaa, mihin vanhemmat säästää, voisin kysyy jos saisin sielt rahaa.” Vastasin ”Joo, mä voisin kans kysyy. Soitetaaks heti? Eihän kello oo ku viis, ne kerkeis tuodaki ne jo.” Miika vastasi ”Kysytään vaan mut syödään eka.”

Söimme jotain valmisruokaa mitä oli jääkaapissa. Soitimme vanhemmillemme, he lupasivat käydä nostamasta sieltä vähän rahaa.

Katsoimme Miikan kanssa netistä rattaita, pinnasänkyjä ja kantokoppia halvalla tästä läheltä. Löysimme kaikki mitä haimme tästä läheltä ja halvalla. Soitimme omistajille, sovimme että voimme huomenna tulla hakemaan tavarat.

Loviisan vanhemmat tulivat tuomaan rahat. Loviisa kysyi isältään pystyisikö hän huomenna aamulla tulla pakettiautonsa kanssa hakemaan rattaita, pinnasänkyä ja katokoppaa tästä läheltä. Loviisan isä lupautui tulemaan. Hetken päästä myös Miikan vanhemmat toivat rahat.

Miika ja Loviisa menivät sänkyyn katsomaan telkkaria. Yhtäkkiä Miika laittoi kätensä Loviisan mahan päälle ja sanoi ”Mä en voi oikeesti uskoo, et tääl kasvaa oikeesti meidän lapsi.” Loviis kuiskasi ”En mäkään.”

Aamulla kello oli kymmenen, he heräsivät söivät.  Loviisan isä tuli hakemaan heitä. He kävivät ostamassa pinnasängyn, rattaat ja kantokapan. Sitten Loviisan isä vei heidät keskustaan ja tavarat heidän taloonsa.

Menimme Miikan kanssa kiertelemään kauppoja. Kello oli kolme, menimme syömään pitsaa. Siitä sitten lähdimme bussilla kotiin.

Kotona nostimme pinnasängyn huoneemme nurkkaan, rattaat laitoimme terassille ja kantokopan olohuoneen nurkkaan.

Levitimme kaikki ostoksemme sängylle. Laitoimme vauvanvaatteet vaatekaappiin. Ostimme pojille ja tytölle sopivia vaatteita sillä emme tieneet kumman saamme. Tuttipullot ja tutit menivät keittiöön. Petasin vauvan sängyn nallepuh-lakanoilla. Ostimme myös pari pehmolelua jotka menivä sänkyyn.

Miika kysyi ”Loviisa mihis me tehään vauvan hoitopöytä?” Ehdotin ”Tehdään se pesukoneen päälle, kylpyhuoneeseen.”  Miika laittoi pesukoneen päälle paksun taitellun viltin. Vaipat menivät pesukoneen päällä olevaan valkoiseen kaappiin.

Miika sanoi ”Noni nyt taitaa olla kaikki valmista. Enää ei puutu ku pikku kaveri.”

Sunnuntai, aamuna Loviisa ja Miika lähtivät ultraan bussilla. Ultrassa selvisi että Loviisa odottaa tyttöä.

Loviisa oli kuudennella kuulla. Oli aivan tavallinen päivä. Miika oli töissä ja Loviisa oli kotona, hän oli juuri tullut koulusta. Loviisa oli leipomassa mustikkapiirakkaa. Yhtä äkkiä Loviisa huomasi housujensa olevan märät. Loviisa oli ihan järkyttynyt. Hän soitti Miikalle. Miika vastasi ”Hei kulta, mä en ehi nyt jutella.” Loviisa sanoi järkyttyneenä ”Lapsivesi tais tulla.” Miika sanoi Loviisalle ”Jos pystyt pakkaa tavarat, mä tuun sinne heti.” Miika sanoi nopesti pomolleen ”Mun pitää mennä, Loviisa synnyttää.” Miika lähti juoksemaan kotiin. Matkalla Miika soitti Loviisan isälle. Miika juoksi sisään, Loviisa oli saanut pakattua. Loviisa sanoi ”En oo varma onks mul kaikki.” Miika otti vielä vähän vaippoja, vauvan vaatteita ja Loviisalle vaateita. Miika otti kantokopan ja auttoi Loviisan ulos.

Loviisan isä tuli juuri pihaan. Miika ja Loviisa menivät kyytiin. Takapenkillä Loviisa sanoi Miikalle ”Eihä tän pitäs viel syntyy.” Autossa Loviisalla alkoi supistukset. Loviisa tunsi aivan sietämätöntä kipua mahassa ja alaselässä. Miika soitti matkalla sairaalaan.

He pääsivät sairaalaan. Miika ja Loviisan isä auttoivat Loviisan sairaalaan. Loviisa pääsi heti synnytys saliin. Lääkäri kysyi Loviisalta ”Monenellako kuulla olet?” Loviisa vastasi ”Kuudenella.” Lääkäri totesi ”Teille tulee keskonen.” Lääkäri kysyi myös Loviisalta ”Haluaako hän epiduraalia?” Loviisa vastasi ”Juu kaikki mahdolliset.”

Parin tunnin päästä Loviisalla ja Miikalla oli pieni suloinen tyttö. Tyttö oli kuitenkin keskoskaapissa. Lääkäri tuli huoneeseen, hän kertoi tuoreille vanhemmille, että heidän tyttönsä selviää, mutta hän joutuu elämään keskoskaapissa kolme kuukautta.

Miika ja Loviisa olivat sairaalassa pari päivää. Seuraavana päivänä Loviisan ja Miikan vanhemmat tulivat katsomaan pienokaista.

Loviisa ja Miika pääsivät kotiin. Tyttö kuitenkin jäi sairaalaan.

Miika ja Loviisa kävi kolmeen kuukauden ajan katsomassa tyttöä melkein päivittäin sairaalassa. Miika lopetti työt ja he kävivät koulussa.

Kolmen kuukauden kuluttua Miika ja Loviisa pakkasivät mukaansa pinkit vaatteet mitä olivat käyneet ostamassa vauvalle. He ottivat myös kantokopan, tutin, pienen nallen ja vaippoja.

He odottivat bussia viileässä syksyisessä ilmassa.

He saapuivat sairaalaan. He saivat paljon ohjeita vauvan hoitoon. Miika puki pionokaisen, sitten he lähtivät kotiinsa.

Vauva-arki lähti rullaamaan hyvin. He saivat paljon apua vanhemmiltaan. Miika ja Loviisa olivat hyvin onnelisia.

Parin vuoden päästä Miika ja Loviisa olivat kuusitoista vuotta, melkein seitsemäntoista. Heidän pieni prinsessansa oli kaksi. Lapsen nimeksi tuli Tanja.

Loviisa soitti keskellä päivää Miikalle. Miika oli juuri kaupassa. Miika vastasi ”Moi kulta.” Loviisa sanoi ”Mä oon taas raskaana!” Miika sanoi vähän kauhuissaan ”Taas sama rumba alusta.”

Kun meduusat hyökkäävät...

Seison rannalla. Tunnen kuinka tuuli pöllyttää paksuja, ruskeita kiharoitani. On Teneriffan-matkamme kolmanneksi viimeinen päivä. Kävelen lähemmäs merta ja näen pieniä lammikoita, jotka ovat syntyneet kun meri on laskenut. Katson kuvaani lammikosta.

Ihoni on yhtä vaalea kuin tullessamme tänne, vaikka aurinko on paistanut joka päivä.

Mustat varjot silmieni alta ovat hävinneet loman aikana.

Ruskeat silmäni ovat samaa tummaa sävyä kuin kiharani. Delfiinikoru roikkuu kaulassani. Minulla on päälläni turkoosit shortsit ja ohut, valkoinen, pitkähihainen paita.

Rakastan rantaa. Sen kultaista hiekkaa, suuria erivärisiä simpukankuoria, aaltojen ääntä ja turkoosina hohtavaa vettä.

Kuitenkin meri on pelottava. Sen suuret tummat aallot, jotka kylminä loiskuvat rantakiville. En ikinä menisi mereen uimaan.

Muuten olen hyvin rohkea ja uskaltaisin tehdä melkein mitä vain muuta kuin mennä mereen uimaan. Minulla on meripelon lisäksi vain korkeanpaikankammo. Muita pelkoja minulla ei ole. En pelkää pimeää tai ahtaita paikkoja, vain merta ja korkeaa. Ja meripelkoonkin on hyvä syy…

Jatkan matkaani rantaa pitkin, mutta äkkiä pysähdyn. Näen punaisen hyytelömäisen otuksen eräällä rantakivellä. Se on suuri. Se on meduusa. Ja äkkiä muistan edellispäivien oudot uutiset. Paljon meduusoita on löytynyt rannoilta ja monet ovat loukkaantuneet niiden takia. Vilkaisen nopeasti ympärilleni ja näen ne. Koko ranta on täynnä ällöttäviä, hyytelömäisiä, suuria meduusoita. Lähden juoksemaan pois.

Alku

Luku 2

Minä ja kaksi veljeäni istumme harmaan taivaan alla ovemme edessä olevilla kiviportailla. Kaukaa peltojen takaa kuuluu huutoa ja kaatuvan metsän ryminää. Äiti halaa Naalaa ja Loedia, ennen kuin katsahtaa minuun punertavilla silmillä. “Anna minun tulla mukaan, tiedät, että haluan puolustaa kyläämme” anon äidiltäni ja hän halaa minua. “Pidä huoli pojistani. Ja itsestäsi. Saat puolustaa kylääsi sitten, kun valta on sinulla. Mutta et vielä. Toivottavasti et vielä pitkään aikaan”.

Isä halaa minua ja hengähtää syvään. Jään veljieni kanssa katsomaan, kun vanhempamme lähtevät hevoskärryillä kohti sotaa. “Pysykää sisällä”, äiti huutaa vielä peräämme, kun nousemme harmailta, eroosion tappamilta portailta, “Sonaya, lupaa pysyä veljiesi kanssa!” Äiti niiskuttaa ja kuivaa kyyneleensä poskiltaan. “Lupaan!” huudan, ja tiedän, ettei se ole totta.

Istumme puisilla tuoleilla ja juomme punaista, höyryävää teetä. Tee maistuu hirveältä. Veren väristä, karvasta, rautaista teetä. Lasken kupin pöydälle. Naala ei saa itkuaan loppumaan ja hän vain hytisee tuolillaan kädet polvien ympärillä, pienenä pallona hän yrittää kestää. Hänen ei kuuluisi tarvita. Pienen lapsen ei pitäisi joutua kokemaan tällaista. “Loedi, lohduta veljeäsi”, sanon 8-vuotiaalle veljelleni ja hän kietoo kätensä Naalan ympärille. Istumme pitkään hiljaa. Kuuntelemme sodan ääniä, kuuntelemme kun metsä huutaa kivusta. En kestä tätä, en vain voi istua tässä. En saa puolustaa kyläämme, mutta kukaan ei voi estää minua puolustamasta metsäämme. Se ei kuulu kenellekään.

“No niin, pojat, nyt nukkumaan, yrittäkää ainakin”, sanon ja tiedän myöhemmin katuvani tätä, mitä nyt aion tehdä. Pojat kävelevät pää painuksissa vuoteilleen ja painavat murheiset päänsä tyynyyn. Nousen ja kävelen huoneeseeni. Letitän oranssit hiukseni ja kiedon ne suttuiseksi nutturaksi. Vedän ruskeat nahkakengät jalkaani tiukkojen, mustien housujeni päälle ja haen äitini vaatekaapista ruskean takin, jonka suljen koristeisilla napeilla kiinni. Kävelen hiljaa alakertaan ja lähden ulos. Suljen puisen ulko-ovemme perässäni kiinni haikein mielin. “Mitä sinä teet, mitä sinä teet?” hoen itselleni ja juoksen metsään.

Metsässä on hiljaista. Kaikki elämä on ryöminyt kivenkoloihin tuhoa karkuun. Metsäpolkua kävellessäni tajuan, että minulla ei ole asetta. Yleensä olen selvinnyt lähitaisteluista ilman asetta ja sanoisin, että vahvuuksiani ovat enemmänkin huomaamattomuus ja järjen käyttö kuin taisteleminen. Tämä sotii tietysti sitä vastaan, että kävelen kohti tasteluja ja kuolemaa.

On niin pimeää. Istuudun maahan ja nojaan puuhun, joka värisee pelosta. Hengähdän syvään ja suljen kasvoni käsiini. Mitä minä teen? Haluan puolustaa kansaani ja metsääni, mutta miten? Miten minusta ikinä voi olla hallitsijaksi jos en saa koottua itseäni tällaisessa tilanteessa? Nouse ylös. Nouse ylös!

Tärisevin jaloin ja haparoivin käsin otan tukea puusta. Lähden kävelemään ja katson ympärilleni. Puut värisevat. Eläimet ryömivät viimeisillä voimillaan piiloon, enkä tiedä miten auttaa heitä. Laukausten äänet voimistuvat. Näen lähelläni korkean puun ja päätän kiivetä siihen. Nousen hitaasti tamaania ylöspäin ja näky saa minut mykistymään. Jonkin matkan päässä minusta, länsirintamalla, meripeltoja ei edes näy. Suuret tornit ampuvat kansaani katapulteilla ja he taistelevat urheasti takaisin. Taistelu on täysin epäoikeudenmukainen ja kansani käyttää vain vanhoja taisteluaseita, taistelemme ikään kuin perinteillä, mutta juuri sen takia pärjäämmekin aika hyvin. Vastustaja on aliarvioinut meidät. Sen näkee näinkin kaukaa. Pieni metsäkansa, helppo vastus. Mutta meillä on sisua ja älyä paljon, emmekä helpolla luovuta. Sen takia minäkin olen tässä nyt. Toivottavasti pojat jo nukkuvat. Alan pitää kiirettä. En laskeudu maahan vaan hypin puusta puuhun. Olen harjoitellut sitä paljon ja pystyn kulkemaan nopeammin kuin tuuli.

Äkkiä jähmetyn paikalleni. Huomaan allani maassa liikettä. Vetäydyn vanhan tammaanin tiheän lehtipatjan sisään tarkkaillen henkilöä. Hiljaa, aivan hiljaa, laskeudun puuta alaspäin hänen takanaan. Astun hiljaa maahan ja kyykistyn alas.

Kolme tapaa kirjoittaa

Nyt esittelen teille, hyvät rakkaat ihmiset, kolme samanlaista ja silti niin erilaista tarinaa ;)

1. Kalle menee kauppaan.

2. Kalle ostaa maitoa. 

3. Kalle tapaa Elenan leipähyllyllä.

4. Kalle antaa Elenalle puhelinnumeronsa.

5. Kalle lähtee kaupasta.

KALLEN TARINA

Kalle kävelee kauppaan. Kalle kävelee maitohyllylle. Kalle ottaa maidon ja laittaa sen ostoskoriin. Kalle lähtee hakemaan leipää. Kalle tapaa Elenan. He juttelevat, mutta juttelu päättyy hiljaisuuteen. Kalle ojentaa Elenalle ostoslistansa, johon on kirjoittanut puhelinnumeronsa. He hymyilevät ja eroavat. Kalle lähtee kaupasta. Elena kävelee perässä ja tiputtaa ostoslistan roskakoriin.

KALLEN TARINA

Poika kävelee kauppaan. Hänellä on jalassaan punaiset tennarit, jotka narisevat. Matkalla maitohyllylle hän kiertää siivoojan. Hyllystä hän noukkii rasvattoman maiton ja suuntaa sitten kulkunsa hälisevän väkijoukon läpi leipähyllylle. Kun Kalle aiko oottaa leivän, joku tönäisee häntä takaapäin. Kalle kääntyy ja huomaa Elenan, hänen parin päivän takaisen deittinsä.
- Kalle!
- Elena? Mitä sinä teet täällä?
- Ostan leipää.
Keskustelu tyssää, kunnes Kalle aloittaa uudelleen:
- Meillä oli hauskaa aiemmin, nähdäänkös toiste?
- Niin no siis...
- Tässä puhelinnumeroni, soittele!
Kalle tyrkkää ostoslistan, johon on raapustanut nimensä, Elenan käteen. Sitten hän lähtee kaupasta mahdollisimman rivakasti. Iloisin mielin Kalle suuntaa askeleensa kohti kotia, eikä huomaa taempana kävelevän Elenan pudottavan hänen puhelinnumeronsa, halki revityn ostoslistan roskikseen.

KALLEN TARINA

Nuori mies astelee sisään supermarketin automaattiovista. Hän kiertää siivoojan jättämän keltaisen kyltin ja nappaa mukaansa ostoskorin. Punaisista, upouusista tennareista kuuluu narinaa miekkosen astellessa kivisellä lattialla. Maitohyllyn edessä hän pysähtyy ja ojentaa kätensä kohti vaaleansinistä pahvitölkkiä. Se asetetaan varovasti korin pohjalle. Matkaa jatketaan pujotellen maistiaisille kerääntyneiden ihmisten lomitse, paahtoleipä puuttuu. Nakatessaan leipäpussin korin pohjalle jokin tönäisee miestä takaapäin. Horjataessaan hän kuulee tutun äänen takaansa. 

- Kalle!

Saatuaan tasapainonsa takaisin Kalle käännähtää ympäri. Ruskeatukkainen tyttö seisoo kapean käytäväntapaisen toisella puolella ja hymyilee. 

- Hei Elena, mitäs sinä täällä?

- Ostan leipää, entä itse?

- Sitä samaa.

Molemmat naurahtavat. He vaikuttavat pikkuriikkisen kiusaantuneilta. Elena piirtää kenkänsä kärjellä kaaren maahan, sinne samaan paikkaan minne katsekin on suuntautunut. 

- Tuota... Meillähän oli aika hauskaa toissapäivänä. Jospa... Jospa otettaisiin uusiksi jokin toinen kerta?

- Niin joo... Tuota...

Kalle nappaa ostoslistansa ja kirjoittaa puhelinnumeronsa sen taakse. Hän ojentaa lappusen Elenalle naksauttaen samalla kuulakärkikynän kiinni. Epäröiden tyttö tarttuu paperiin ja sujauttaa sen taskuunsa.

- Minun on nyt mentävä, näkyillään!

Kiharat hiukset heilahtaen miekkonen kääntyy ja kiiruhtaa pois. Puna leviää kasvoille. Kassajono onneksi liikkuu nopeasti ja hän ehtii häipyä ennen kuin Elena tulee sinne. Puolet ostoksista jäi noutamatta, mutta jotain tärkeämpää tapahtui. Hän tapaisi Elenan uudestaan.

Supermarketin ulkoroskis aukeaa kolahtaen. Sisään putoaa kahtia revitty ostoslista. Ruskeahiuksinen tyttö pudistaa päätänsä astellessaan poispäin. Hän ei idiootteja tapailisi.



Mitä näistä sinä lukisit mieluiten ;P?

Paniikki

Elämä on epäreilua. Niin se vain on. Jos sinulla ei mene hyvin, jossain on varmasti joku jolla menee hyvin. Joku, jolle olla kateellinen. Olet kateellinen, koska hänellä on jotain, mitä sinulla ei ole. Sinä haluat sen, etkö vain? Teet mitä vain saadaksesi sen. Kaikki eivät tee mitä vain, mutta sinä teet. Usko pois. Sinä teet kaikkesi saadaksesi sen. Onnen, jota hän ei kätke. Jos sinulla olisi onni, sinä kätkisit sen. Olisit viisaampi kuin hän. Hän ei tajua, että joku saattaa haluta hänen onnensa. Joku, kuten sinä, saattaa viedä sen. Kätkeä sen. Kukaan ei koskaan veisi sitä. Vai veisivätkö he sen sittenkin? Voisivatko he? Miten? Jos he eivät tietäisi, miten he keksisivät etsiä sen ja viedä? Viedä sen pois sinulta. Miten? Et ymmärrä. Kaikki muuttuu niin sekavaksi, vaikka kaikki oli juuri äsken niin selkeää. Tunnet kuinka sydämesi hakkaa nopeammin ja nopeammin. Tämä kaikki saa pääsi pyörälle. Et pysty ajattelemaan. Et pysty, et kykene. Liian hankalaa. Paniikki. Se iskee kulman takaa. Vaivihkaa varoittamatta. Ei anna merkkiä. Ei kerro tulostaan. Niin se vain hyppää niskaan. Hetken päästä se on jo poissa. Tulee ja menee yhtä nopeasti. Vain tärinä on jäljellä. Ja syy. Paniikki pysyy taustalla. Siitä et pääse eroon. Se luikertelee ajatuksiisi päivällä, uniisi yöllä. Siellä se on. Se vaanii sinua. Ole varoillasi. Se saattaa hyökätä hetkenä minä hyvänsä. Töissä, koulussa, autossa tai bussissa. Missä vain, kun et tiedä, mitä tehdä. Se kiusaa sinua. Antaa luulla, että se on mennyt. Ohi, pois, miten vain. Se on taikuri. Silmänkäännön ammattilainen. Se on saalistaja. Uhri voi olla mieleltään heikko tai vahva. Se ei välitä. Miten se voisi? Sillä ei ole tunteita. Se on kuolematon. Se kiusaa kaikkia. Joitain enemmän, joitain vähemmän, joitain ei ollenkaan. Heillä on vastustuskyky. He osaavat käsitellä sitä. He osaavat torua ja komentaa sitä. Sinua se ei usko. Sinä et osaa torua sitä. Et osaa komentaa sitä. Sinulla ei ole vastustuskykyä. Olet helppo saalis. Se ottaa sinut otteeseensa. Se ei päästä irti ennen kuin uhri on kuollut tai oppinut. Oppinut, miten sitä hallitaan. Kun osaat sen, sinulla on vastustuskyky.
Paniikki. Se tulee ja menee, muttei koskaan ole poissa.

Unelma

Jokaisella on mahdollisuus ja oikeus unelmoida. Jokaisen unelmat ovat yhtä hienoja ja tärkeitä. Minullakin on unelmia, jotkut pienempiä kuin toiset. Yksi unelmistani on saada oma perhe, johon kuuluisi minä, mieheni, yksi tai kaksi lasta, joiden kanssa asuisin jossain ulkomailla. Mies olisi huomaavainen ja rakastava. Joka päivä töistä tullessaan kietoisi kätensä ympärilleni ja kertoisi, että rakastaa.

Mielestäni täydelliseen liittoon ei tarvita sitä, että mies tuo joka päivä naiselleen lahjoja sekä kukkia. Tärkeää on, että toinen tuntee olevansa rakastettu vain pienien eleiden avulla. Esimerkiksi vain sanoo että rakastaa tai saa toisen rauhoittumaan ainoastaan pienellä kosketuksella tai suudelmalla. Elämässä jokaisen päivän ei pidä olla erityinen, koska silloin ne menettävät merkityksensä. Elämässä pitää myös olla huonoja päiviä, jolloin sanotaan jotain jota kadutaan jälkeenpäin, kunhan ne sovitaan ja ollaan taas ystäviä.

Rakkauteen kuuluu myös se, että annetaan toiselle tilaa. Annetaan toisen olla välillä yksin. Kun toinen pyytää omaa aikaa, ei heti aleta epäillä pettämisestä. Vaikka kuinka rakastaisi jotakuta, ei hänen kanssaan aina halua olla. Välillä on hyvä olla yksin, niin tajuaa kuinka tärkeä toinen on. Sen jälkeen on ihana palata rakkaan luo ja sulkea hänet syleilyyn.

Varmasti tärkein asia liitossa on luottamus. Toiseen kuuluisi luottaa ilman, että kokoajan tarvitsee soitella ja kysellä, missä toinen menee. Täytyy pystyä luottamaan toiseen niin, että voi olla varma siitä että toinen tulee takaisin, eikä jätä yksin.

Vaikka kaikki asiat olisivat täysin kunnossa, rakkaus voi silti hiipua. Silloin on hyvä päästää jossain vaiheessa irti, eikä vain väkisin pitää kiinni. Rakkauteen kuuluu myös taito päästää irti.

Tämä nyt oli tämmöinen. En tiedä oliko edes laadukas, mutta laitoin tänne kuitenkin! :)

~Just me

Nora

Prologi

Ilotulitus

 "Shiro! Kuunteletko sinä edes?"

 Valkotukkainen Shiroksi kutsuttu nuori mies hymähti vastaukseksi ja viittoi häntä kutsunutta tyttöä tulemaan luokseen. Hän veti esiin paperikäärön, jonka tyttö tulkitsi olevan kartta heidän tämänkertaiseen kohteeseensa, tyrkkäsi sen tytön käsiin ja hyppäsi äänettömästi puun oksalta alas muurinharjalle.

 "Lue se ja tule perässä, Aki", Shiro sanoi hädintuskin kuuluvalla, monotoonisella äänellään. Aki tuhahti. Oli aivan Shiron tapaista jättää suunnitelma kertomatta ennen tehtävää ja jättää sitten hänen huolekseen miettiä, mitä tehdä. Tyttö sulki käärön, laittoi sen yhteen monista vyölaukuistaan, veti hiussoljen esiin ja keräsi pitkät punamustat hiussuortuvansa ylös liehuvalle poninhännälle. Hän veti huiviaan tiukemmin kasvojen eteen ja hyppäsi Shiron perään.

 Mustaan asuun pukeutunut Shiro oli jo ehtinyt puutarhan toiseen laitaan. Aki veti käärön takaisin esiin, aukaisi sen ja alkoi lukemaan sen sisuksia niin nopeasti, kuin vain osasi. Juosten samaan aikaan muurinviertä mahdollisimman huomaamattomasti.

 Shiron suunnitelma oli selkeä. Sen ehti hyvin painaa mieleen niiden sekuntien aikana, jotka matkaan kuluivat, joten hypätessään katon ja seinän välissä olevaan pieneen aukkoon tyttö heitti käärön takaisin sen kirjoittajalle. He molemmat vetivät mustat huput syvemmin päähän ja ottivat jonkin helposti kannettavan aseen esiin. Aki pyöritteli itseensä tyytyväisen näköisenä tummanruskeita, koristeltuja hasheja, söymäpuikkoja. Ne tosiaan olivat hänen ylpeytensä, hän oli teroittanut niiden kärjet, muotoillut niistä kuin kaksi pientä keihästä. Keihästä, joiden terät oli valeltu tappavalla myrkyllä. Eivätkä ne lähes koskaan osuneet ohi.

 "Aiotko sinä käyttää tantoa lopun elämäsi?" Aki kuiskasi hiukan pettyneenä. Hänen valkohiuksinen ystävänsä mulkaisi häntä pikimustilla silmillään ja otti paremman otteen lyhyestä miekastaan.

 ----

 "Meidänhän pitäisi olla salamurhaajia! Eikö ole aika säälittävää, että meidän pitää ryöstellä Bakufun herroja töiden välissä saadaksemme ruokaa?" Aki parahti samalla kun hän laskeutui istumaan rahoja laskevan Shiron viereen.

 "Kohta sekään ei taida onnistua. Tärkeät poliitikot ovat alkaneet palkata yhä enemmän Onibawanshun väkeä suojelemaan itseään ja omaisuuttaan. Lisäksi kaikki tuottavat työt menevät nykyään Igan väelle, joten olemme hiukan pulassa".

 "Mikä puheripuli sinulle nyt iski?"

 Nuoret päättivät kuitenkin olla miettimättä sitä, sillä sinä yönä koko Edon kaupunki juhli. Oli kesäfestivaalin aika. He antoivat huoltensa kadota kuin värikkäät ilotulitukset yötaivaalle.

_________________________________________________________________________________

Noniin siis!!! Tästä tulee ensimmäinen julkaisemani teksti jonka on tarkoitus jatkua. Sen takia haluaisin kommentteja, että tiedän, kannattaako tätä edes jatkaa. Tarina siis sijoittuu Japaniin siihen aikaan kun Kyoto oli pääkaupunki ja Tokyo tunnettiin nimellä Edo. Otsikon Nora tarkoittaa kulkuria tai kulkureita. Tässä vielä vähän noita muita selityksiä:

Hashit - kuten tekstistä saattoi huomata, syömäpuikot

Tanto - lyhyt, suora ninjamiekka

Bakufu - "hallitus" tai joku sinnepäin

Oniwabanshu - Bakufun työllistämiä eliittininjoja

_________________________________________________________________________________

Kiitos ja kumarrus

DR. FAIL

...but it's over now.

Cheryl

Luokassa vallitsi hiljaisuus. Kello raksutti seinällä ja loi ympärilleen lähes aavemaisen tunnelman. Tätä tasaista kellon raksutuksen ääntä häiritsi ainoastaan kahdenkymmenen kynän savuaminen kokeen aikana. Tai no ei ihan kahdenkymmenen, sillä kuten arvata saattaa, osa näistäkin nuorista oli päättänyt olla laiskoja eivätkä olleet lukeneet lähes yhtään. Nyt se sitten tietysti kostautui, kun koepaperi oli palauttaessa melkein valkoisempi kuin jakaessa. Tästä oiva esimerkki on Cheryl Michella Night, koulun kuningatar ja lähes jokaisen pojan päiväuni. Värjätyt hiukset hulmuten hän on ensimmäisenä ulkona luokasta ystävänsä Liamin kanssa, kun kello soi tunnin päättymisen merkiksi. Ilman minkäänlaista ääneen sanottua päätöstä nuoret suuntaavat askeleensa koulun ovista ulos ja sieltä rakennuksen  takana olevalle varastolle. Siitä on muodostunut vuosien mittaan tämän kyseisen porukan kokoontumispaikka.

Perille päästyään Cheryl kaivaa laukustaan pienen tupakka-askin ja sytyttää yhden tupakan palamaan asettaen sen huulten väliin imien myrkkyä pari kertaa keuhkoihinsa. Klassisesti sanottuna tupakoinnista oli tullut neitokaiselle pakkomielle jo 14-vuotiaana, eikä hän ollut päässyt siitä eroon näiden neljän vuoden aikana. Tupakointi oli ollut, varsinkin nuorempana, tytölle rentoutumistapa äidin kuoltua neljä vuotta sitten. 18-vuotiaan isä oli aina ollut aggressiivinen ja väkivaltainen perhettään kohtaan, mutta sinä iltana kaikki oli mennyt pieleen.

Isä palasi töistä sinä perjantaina normaalia aikaisemmin kotiin, mikä oli kovin harvinaista. Hän asteli keittiöön vihaisena ja käveli äitini eteen. Korvia viiltävä huuto kaikui ympäri asuntoa isän nyrkin osuessa äitini kasvoihin. Naisen lyyhistyessä maahan kuulin hänen huutavan;

“Juokse Cheryl! Mene Sebastianin luokse!” äitini kasvot olivat täynnä verta ja kyyneliä. Se on viimeinen muistoni  äidistäni. Hetkeäkään epäröimättä otin  jalat alleni ja juoksin ulos kaatosateeseen vain vaaleanpunainen mekko ruumiini suojana. Juoksin koko matkan kotoa Sebastianin luokse, vaikka uupumus alkoi vallata kehoani hetki hetkeltä enemmän.

Siitä illasta lähtien olin asunut Sebastian Bakserin luona, mutta niitä hetkiä en unohtaisi koskaan. Samassa ajatukseni  keskeytyivät, kun yksi porukan nuorista -jonka nimeä en vaan saanut mieleensä, kaiketi joku uusi- pukkasi olkapäätäni.

“Mä oon kuullut, että sä rakastat haasteita. Vai kuinka?” toinen kysyy, johon tyydyn vain nyökkäämään. Olin rakastanut haasteita niin kauan kuin vaan jaksan muistaa. Poika ymmärtää vastaukseni ja alkaa hymyillä Tästä et niin helposti selviä -hymyä.

“Okei, sä näät ton pojan tuolla koulun nurkalla.” käännymme katsomaan pojan tarkoittamaan suuntaan. Koulun nurkalla seisoi blondit hiukset omaava nuorukainen aivan yksin. Kyllä minä hänet tunsin tai ainakin tiesin. En ollut koskaan varsinaisesti puhunut pojalle, olin vain kiusannut toista viimeiset kolme vuotta. Alussa se oli ollu hauskaa ajanvietettä, mutta puolentoista vuoden kiusaamisen jälkeen olin tajunnut tehneeni jotain sopimatonta. Olin mennyt rakastumaan tähän arkaan ja heikkoon poikaan. Yhtenä päivänä olin vain tajunnut että tunsin toista kohtaan täysin eri tavalla kuin ennen. Jokin tuossa viattomassa katseessa oli vain sulattanut sydämeni. En kuitenkaan voinut paljastaa sitä, koska tiesin menettäväni maineeni sen johdosta. Se taas voisi pahimmassa tapauksessa tarkoittaa sitä, että minuakin voitaisiin alkaa kiusaamaan. Se olisi aivan liikaa.

“Juu, kyllähän mä näen” vastaan jopa pientä huolestuneisuutta äänessäni. Tämä ei voisi tarkoittaa mitään, missä tuo nuori poika ei saisi turpaansa tai jotain sen tapaista. Minun on kuitenkin pysyttävä vahvana, ettei kukaan vaan alkaisi epäillä mitään.

“Sun haasteesi on seuraavanlainen; Sun täytyy saada ton rääpäleen luottamus ittelles ja kun sen oot saanu niin yksinkertaisesti petät sen tai jotain. Klassista, mutta toimii aina!” Benjaminiksi paljastunut poikaa latelee haasteni ohjeet. Luojalle kiitos, että minulla on taas kerros kaupalla meikkiä, jolloin kukaan ei huomaa lievää kalpeutta, joka on hiipinyt vaaleille kasvoilleni. En  pystyisi loukkaamaan rakastamaani ihmistä enää yhtään enempää.Tähänastinenkin oli jo aivan liikaa. Kuitenkin päädyn  vain huokaisemaan ja tarttumaan  Benjaminin ojentamaan käteen.

“No nii, se on sit sovittu. Onnea matkaan.” poika toivottaa ja kääntyy takaisin toiseen puoleen. Samassa kuulemme kellojen soiton kutsuvan seuraavalle tunnille. Siirrymme yhtenä ryhmänä sisälle ja suuntaamme kaikki omiin luokkiimme.

Koulupäivän loputtua rakennuksen piha tyhjeni lähes ennätysnopeasti, kuten joka ikinen kerta. Vain muutamat oppilaat odottivat vanhempiaan tai muuten vaan jäivät norkoilemaan pihalle. Näiden nuorten joukossa olimme myös me, minä  ja tämä “nuori rääpäle”, kuten kaverini häntä kutsuivat . Kyllä hän myös nimen omasi, Willford Faulker, mutta kukaan ei ollut häntä sillä nimellä kutsunut enää pitkään aikaan. Tietysti se oli masentavaa ja itseluottamusta tuhoavaa, mutta olosuhteiden pakossa poika oli tottunut siihen näiden kahden vuoden aikana. Hän oli ollut aina yksin, mutta vasta näiden parin viimeisen vuoden aikana hän oli joutunut myöskin fyysisen kiusaamisen uhriksi.  Lähden kävelemään pojan luokse kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Willford

Samassa hätkähdän kuullessani askeleita vasemmalta puoleltani. Kääntäessäni katseeni äänen suuntaan, hahmotan noin 170 senttiä pitkän naisellisen vartalon vieressäni. Se saa minut panikoimaan, sillä tiedän täsmälleen kuka tulija on. Cheryl Night on ollut pahin kiusaajani siitä asti, kun aloitin MQHS:ssä*.  Kuitenkin hämmennyn huomatessani, että tytön kasvoilla ei ole sitä tavanomaista ivallista hymyä, vaan hento ja jotenkin ystävällinen hymy koristaa hänen kasvojaan.

“Heippa.” tyttö aloittaa keskustelun kuin olisimme hyvätkin ystävät. Se saa minut vielä enemmän hämilleen. Ei ole mitenkään normaalia, että kiusaaja on ystävällinen kiusatulleen.

“Mä tiedän että tää tulee ihan puskista, mutta mä tajusin kuinka hirveä mä oon ollut kaikki nämä vuodet. Kaikki ne sanat ja ne lyönnit, mä en olis saanu tehdä sitä sulle. Anteeksi, mä tarkoitan sitä.” neitokainen lausuu kaiken yhteen hengenvetoon. Tämä kaikki tosiaankin tuli minulle täytenä yllätyksenä, jonka takia kuunnellessani tytön sanoja olen kuin puulla päähän lyöty. En vain voi uskoa Cherylin tarkoittavan noita sanoja kaiken tämän jälkeen. Neiti on jo niin kauan tehnyt elämästäni täyttä helvettiä. Ja vaikka hän puhuisikin totta, en voi unohtaa menneitä, en ainakaan pitkään, pitkään aikaan. Ei varmasti kukaan voisi asemassani.

“Mi-mikä sun mielen on muka saanut muuttumaan näin yhtäkkiä? Juurihan sä viimekin tunnilla ilmoitit kuinka oksettava homo mä oon ja nyt sä tunnut unohtaneen kaiken sen. Tää ei voi olla muuta kuin sun kavereiden uusi tapa kiusata mua entistä hirveämmin.” soperran arasti, jopa lievää paniikkia äänessäni.

“Ei ole. En voisi tehdä sitä enää. Minä… Minusta tuntuu että välitän sinusta jollain hullulla tavalla.” Tyttö naurahtaa lopuksi, joka saa minut vielä enemmän hämilleni.

“Haluaisitko tulla meille, voitaisiin jutella rauhassa ja yrittää sopia, vaikka mä ymmärrän kyllä et se voi olla vaikeaa. Mutta ainahan sitä voi yrittää.” Cheryl ehdottaa mahdollisimman ystävällinen hymy huulillaan. En ole koskaan tottunut mihinkään tällaiseen, joten häkellyn täysin kuullessani tytön ehdotuksen heille menosta. Olen hieman epävarma siitä, olisiko viisasta lähteä toisen mukaan heille, koska tyttö voisi koska tahansa tehdä jotain, jos kukaan ei ollut näkemässä.

“Kävisikö mielummin tuo viereinen kahvila kuin teidän koti?”  kysyn arasti, koska pelkään koko ajan saavani turpaani tai muuta vastaavaa. Pian tunnen käden olkapäälläni ja se saa minut säpsähtämään.

“Hei se käy ihan hyvin! Tule, mennään.” tyttö myöntyy iloisesti ja lähtee kävelemään kahvilaa kohti. Seuraan häntä hitain askelin koko ajan valmiina pakenemaan jos tarve sitä vaatii. Ei vain tunnu luonnolliselta, että kiusaaja alkaa yhtäkkiä ilman minkäänlaista syytä olla minunlaiseni ystävä. Se ei vaan ole loogista.

*

Kello näyttää jo puolta kahdeksaa kun pääsemme viimein lähtemään kahvilalta. On jo hämärää ja muutamat yksittäiset tähdet loistavat yötaivaalla.

“Kiitos mukavasta seurasta Cheryl. Oli mukava jutella ja sopia asiat.” sanon hymyillen katsoen toisen silmiä. Toinen oli jollain mystisellä tavalla saanut minut luottamaan itseensä, enkä yhtään tiedä miten.

Cheryl

Kuvitella, että ystävystymisestämme Willin kanssa on kulunut jo kolme kuukautta. Aika Willin kanssa tuntui menevän kuin hujauksessa. Poika oli ollut niin iloinen ja avoin persoona, kun hän oli kotonaan. Hän nauroi paljon ja häntä sai melkein toppuutella kun hän alkoi puhua. Nautin joka hetkestä hänen kanssaan. Valitettavasti en voisi koskaan kertoa kuinka paljon häntä rakastan. Se tuntuu niin väärältä. Tuntuu kuin kaikki minulle rakkaat ihmiset vietäisiin pois luotani yksi kerrallaan. Ensin äiti ja isä, sitten Will. Rakas Willini.

“Muistatko sen iltapäivän Will, kun kävimme sen pienen lammen luona? Sanoit, ettet ollut käynyt siellä koskaan aikaisemmin, mutta kun pääsimme lammelle olit varma että se paikka oli tuttu sinulle. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin sydäntä pakahduttavan naurusi. Veteen päästyäsi olit kuin pieni lapsi saadessaan tikkarin tai varsa nähdessään lunta ensimmäisen kerran. Minä valitin veden olevan liian kylmää uimiseen, mutta sinä kiskoit minut veteen valittaen samalla minun olevan vilukissa. Seuraavan päivän ajan olimme molemmat kotona kuumeisina, koska eihän se vesi sitten ollutkaan niin lämmintä kuin kuvittelit.” muistelen, naurahtaen haikeasti samalla automaattisesti hapuillen kättäsi kiinni omaani. Mutta tajutessani, etten voisi enään koskaan tuntea kosketustasi ihollani, kyyneleet alkavat taas valua poskilleni. Käännyn katsomaan pientä hautakiveä vieressäni. Kivi on valkoista marmoria ja siihen on kirjoitettu pyynnöstäni sanat “...but it’s over now”. Jos emme olisi lähteneet ylittämään sitä yhtä hirveää tietä, sinä olisit vielä täällä luonani.

Olimme juuri tulossa ulos pienestä pikaruokaravintolasta, jossa olimme käyneet syömässä tajuttuamme Willin kodin jääkaapin huutavan tyhjyyttään. Nauroimme kuin hullut juuri pojan kertomalle vitsille, jossa ei todellisuudessa ollut mitään järkeä.. Keskityimme toisiimme niin totaalisesti, ettemme huomanneet ylinopeutta ajavaa kuskia joka kääntyi mutkasta tielle, jota olimme ylittämässä. Minä huomasin sen ensimmäisenä ja vaistomaisesti hyppäsin taaksepäin, mutta sinä et ehtinyt varautua. Tätä seuraavat tapahtumat ovat minulla osittain sumussa. Muistan vain huudot ympäriltä ja hennon pojan ruumiin makaavan paikoillaan maassa. Ambulanssin saapuessa minua ei päästetty rakkaani luokse. Minä itkin. En saanut kyynelten tuloa loppumaan vaikka kuinka yritin.

Mutta se on ohi nyt. Sinä olet poissa täältä, mutta et sydämestäni.

*McQueen High School

Toivottavasti tuo kiinnosti edes jotakuta! :)

~Just Me

Televisio-ohjelmat ja elokuvat antavat myönteisen kuvan huumeiden käytöstä

Eikö sinustakin tunnu, että jokaiseen ohjelmaan tai elokuvaan, 

jota erehdyt katsomaan, sisältyy huumeiden käyttöä, ja vielä ilman riskejä tai tapaturmia? 

Mistä tämä myönteinen kuva on saanut alkunsa? Onko joku sanonut, että huumeet olisivat hyväksyttäviä tai terveellisiä? Mielestäni ei. Valitettavasti juuri nuoriin puree huumeiden käytön huolettomuus elokuvissa ja tv-sarjoissa, jolloin riski kokeiluun lisääntyy.

Huumeiden vakavia seurauksia ei elokuvissa ja tv-sarjoissa oteta esiin. Yleensä pahin asia mitä huumeiden käytön yhteydessä voi tapahtua on lievä hulluus, jota pidetään vain hauskana ja seuraavana aamuna herätään vieraasta talosta. Huumeista yritetään luoda koominen kuva, jottei seurauksia tarvitse tuoda esiin, tai ne jätetään hämärän peittoon. 

Huumeita löytyy lähes kaikilta elokuva tai tv-sarjahahmoilta. Jos jonkun tekee mieli ”ruohoa” sitä löytyy heti viattomimmankin hahmon taskusta. Sen alkuperää ei kerrota, eikä kukaan tiedä mistä huume on saatu. Kun huumetta ei kaivata, sitä ei tuoda esiin eikä siitä puhuta, mutta jos hahmolla menee huonosti, tai hän haluaa hyvän olon, huume otetaan mukaan kuvaan ihan rennosti, eikä se usein herätä hämmennystä muissa hahmoissa.

Tv-ohjelmissa ja elokuvissa olevat hahmot eivät kaipaa huumetta bileiden jälkeisenä päivänä, vaikka edellisenä iltana sitä käytettiin ihan liikaa. Hahmolla ei usein ilmene muuta kuin lievää päänsärkyä ja väsymystä, vaikka todellisuudessa huumeisiin jää koukkuun lähes välittömästi. Hahmo pystyy menemään seuraavana päivänä selvin päin töihin tai kouluun, eikä kukaan epäile huumeiden käyttöä. Hahmot tuntuvat olevan ”immuuneja” vieroitusoireille.

Poliiseilla ei usein ole minkäänlaista virkaa elokuvissa ja tv-ohjelmissa joissa huumeita käytetään. Jos poliiseja kuitenkin löytyy, he eivät saa käyttäjiä kiinni, tai sitten heidät löydetään pössyttelemässä seuraavassa kadunkulmassa huumeiden takavarikoinnin jälkeen. Sama pätee myös opettajiin. Miten kukaan voi enää tämän jälkeen ottaa auktoriteetteja vakavasti?

Tv-ohjelmien ja elokuvien vaikutus ihmisiin on suuri. Miksi siis tunkea ihmisten päähän vääränlaista tietoa huumeista, jos meillä on mahdollista käyttää mediaa hyväksi ja luoda niistä kielteinen kuva? Olen varma, etteivät kaikki uskaltaisi kokeilla huumeita, jos elokuvissa ja tv-ohjelmissa huumeita käyttävä henkilö loukkaantuisi, kuolisi tai jäisi koukkuun noihin tuhoisiin aineisiin.

                                                                                  

Rakastunut

Hymysi, hymyni. Meidän katseemme, jotka kohtaavat tuulen pörröttäessä hiuksiasi. Huumaava meri-ilma tuoksuu. Haluan, ei, tarvitsen sinua. Heittäydyn sinua vasten ja sitä tartut vyötäisiini. Kiepautat minut ympäri. Et kerran, vaan kahdesti. Painat meriveden maustamat huulesi omilleni. Maistan suolan ja käteni sivelevät kasvojasi. Sormeni leikkivät hiuksillasi, niin pehmeät kierteet, jotka solmiutuvat kämmenilleni. Kaadumme hiekalle tuntien kiihkeyttä, millaista en ole tuntenut aiemmin. Tahdon tuntea ihosi, kosketuksesi. Jokanen solu on kuin tulessa. Kuulen palmujen huojuvan. Kätesi etsiytyvät harteilleni, riisuvat uimapukuni. Vapisevin sormin, huuleni yhä sinun huulillasi, riisun sinun pukusi. Kostea hiekka allani, kostea kehosi päälläni. Olemme yhtä. Emmekä me lopeta ennen kuin on pakko, kun emme enää jaksa. Huohotamme alastomina rantahiekalla, aivan kahden. Sitten minä painan viimeisen suudelman sinun poskellesi ja nousen. Et seuraa minua, tiedät, ettei tämä toimi niin, minulla on perhe ja sinulla on poikaystäväsi.

Ja kun näen sinut vilaukselta hotellin aamiaisella. Kun näen sinun suikkaavan suukon poikani poskelle, olen ylpeä. Ylpeä siitä, että voin rakastaa sinua ja poikaani tuntematta pahaa mieltä. Ja kun mieheni ottaa rypistyneestä kädestäni kiinni ja johdattaa minut huoneeseemme pystyn hymyilemään. Kaikki on juuri niin kuin haluan. Sipaisen hänen valkoisia hiuksiaan leikkisästi. Sinä olet nuori ja vahva tyttö. Sinua minä rakastan. Minä olen vanha, minulla on aikuisia lapsia ja lapsenlapsia, enkä halua tuottaa heille pettymystä. Minä tiedän, että sinä ymmärrät.

En tunne olevani sairas, vaikka olemme kummatkin naisia. En tunne olevani sairas, vaikka et ollut syntynytkään kun minun esikoiseni valmistui. Vaikka vietän hyvin säilyneestä ulkokuorestani huolimatta eläkepäiviä ja sinä vasta opiskelet, en tunne itseäni sairaaksi. Tunnen itseni rakastuneeksi.

Ja toivon, että tämä kestää hamaan ikuisuuteen.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sateensirpale kiittää ja kumartaa ;)