Alku

Luku 2

Minä ja kaksi veljeäni istumme harmaan taivaan alla ovemme edessä olevilla kiviportailla. Kaukaa peltojen takaa kuuluu huutoa ja kaatuvan metsän ryminää. Äiti halaa Naalaa ja Loedia, ennen kuin katsahtaa minuun punertavilla silmillä. “Anna minun tulla mukaan, tiedät, että haluan puolustaa kyläämme” anon äidiltäni ja hän halaa minua. “Pidä huoli pojistani. Ja itsestäsi. Saat puolustaa kylääsi sitten, kun valta on sinulla. Mutta et vielä. Toivottavasti et vielä pitkään aikaan”.

Isä halaa minua ja hengähtää syvään. Jään veljieni kanssa katsomaan, kun vanhempamme lähtevät hevoskärryillä kohti sotaa. “Pysykää sisällä”, äiti huutaa vielä peräämme, kun nousemme harmailta, eroosion tappamilta portailta, “Sonaya, lupaa pysyä veljiesi kanssa!” Äiti niiskuttaa ja kuivaa kyyneleensä poskiltaan. “Lupaan!” huudan, ja tiedän, ettei se ole totta.

Istumme puisilla tuoleilla ja juomme punaista, höyryävää teetä. Tee maistuu hirveältä. Veren väristä, karvasta, rautaista teetä. Lasken kupin pöydälle. Naala ei saa itkuaan loppumaan ja hän vain hytisee tuolillaan kädet polvien ympärillä, pienenä pallona hän yrittää kestää. Hänen ei kuuluisi tarvita. Pienen lapsen ei pitäisi joutua kokemaan tällaista. “Loedi, lohduta veljeäsi”, sanon 8-vuotiaalle veljelleni ja hän kietoo kätensä Naalan ympärille. Istumme pitkään hiljaa. Kuuntelemme sodan ääniä, kuuntelemme kun metsä huutaa kivusta. En kestä tätä, en vain voi istua tässä. En saa puolustaa kyläämme, mutta kukaan ei voi estää minua puolustamasta metsäämme. Se ei kuulu kenellekään.

“No niin, pojat, nyt nukkumaan, yrittäkää ainakin”, sanon ja tiedän myöhemmin katuvani tätä, mitä nyt aion tehdä. Pojat kävelevät pää painuksissa vuoteilleen ja painavat murheiset päänsä tyynyyn. Nousen ja kävelen huoneeseeni. Letitän oranssit hiukseni ja kiedon ne suttuiseksi nutturaksi. Vedän ruskeat nahkakengät jalkaani tiukkojen, mustien housujeni päälle ja haen äitini vaatekaapista ruskean takin, jonka suljen koristeisilla napeilla kiinni. Kävelen hiljaa alakertaan ja lähden ulos. Suljen puisen ulko-ovemme perässäni kiinni haikein mielin. “Mitä sinä teet, mitä sinä teet?” hoen itselleni ja juoksen metsään.

Metsässä on hiljaista. Kaikki elämä on ryöminyt kivenkoloihin tuhoa karkuun. Metsäpolkua kävellessäni tajuan, että minulla ei ole asetta. Yleensä olen selvinnyt lähitaisteluista ilman asetta ja sanoisin, että vahvuuksiani ovat enemmänkin huomaamattomuus ja järjen käyttö kuin taisteleminen. Tämä sotii tietysti sitä vastaan, että kävelen kohti tasteluja ja kuolemaa.

On niin pimeää. Istuudun maahan ja nojaan puuhun, joka värisee pelosta. Hengähdän syvään ja suljen kasvoni käsiini. Mitä minä teen? Haluan puolustaa kansaani ja metsääni, mutta miten? Miten minusta ikinä voi olla hallitsijaksi jos en saa koottua itseäni tällaisessa tilanteessa? Nouse ylös. Nouse ylös!

Tärisevin jaloin ja haparoivin käsin otan tukea puusta. Lähden kävelemään ja katson ympärilleni. Puut värisevat. Eläimet ryömivät viimeisillä voimillaan piiloon, enkä tiedä miten auttaa heitä. Laukausten äänet voimistuvat. Näen lähelläni korkean puun ja päätän kiivetä siihen. Nousen hitaasti tamaania ylöspäin ja näky saa minut mykistymään. Jonkin matkan päässä minusta, länsirintamalla, meripeltoja ei edes näy. Suuret tornit ampuvat kansaani katapulteilla ja he taistelevat urheasti takaisin. Taistelu on täysin epäoikeudenmukainen ja kansani käyttää vain vanhoja taisteluaseita, taistelemme ikään kuin perinteillä, mutta juuri sen takia pärjäämmekin aika hyvin. Vastustaja on aliarvioinut meidät. Sen näkee näinkin kaukaa. Pieni metsäkansa, helppo vastus. Mutta meillä on sisua ja älyä paljon, emmekä helpolla luovuta. Sen takia minäkin olen tässä nyt. Toivottavasti pojat jo nukkuvat. Alan pitää kiirettä. En laskeudu maahan vaan hypin puusta puuhun. Olen harjoitellut sitä paljon ja pystyn kulkemaan nopeammin kuin tuuli.

Äkkiä jähmetyn paikalleni. Huomaan allani maassa liikettä. Vetäydyn vanhan tammaanin tiheän lehtipatjan sisään tarkkaillen henkilöä. Hiljaa, aivan hiljaa, laskeudun puuta alaspäin hänen takanaan. Astun hiljaa maahan ja kyykistyn alas.