Elikkä siis tosiaan tässä on neljäs luku tarinaani, joka perustuu Mars One - nimiseen hankkeeseen, josta luin lehdestä. Mutta kaikki muu onkin sitten täyttä puppua, älkää tuomitko. Jee. Tarinan päähenkilö Nina on siis nähnyt ilmoituksen tästä hankkeesta, ja päättää hakea siihen. Nina tietenkin valitaan lopulta yhdeksi neljästä Marsiin lähtijästä ja tässä pätkässä kerrotaan ensimmäisestä kerrasta, kun Nina ja muut lähtijät näkevät toisensa ja ovat ylipäätään ensimmäistä kertaa Keskuksessa valinnan jälkeen. (Keskus on siis paikka, jossa kaikki koulutukset ja haastattelut tapahtuivat.) Noniin !
Otsikkokin on muuten väliaikainen !
_______
Päätäni särki, olin vitivalkea, enkä ollut jaksanut meikata. Hiukseni olin vetänyt löysälle nutturalle, kun istuin rekka-auton etupenkillä ystäväni Tommyn vieressä. Tommy omisti kyseisen rekka-auton, ja oli luvannut auttaa minua muuttoni kanssa. Istuin hiljaa kyydissä, eikä Tommy kysellyt tai puhunut minulle mitään. Kun olimme perillä, auttoi Tommy nostelemaan tavarani huoneeseeni, joka sijaitsi toisessa kerroksessa. Raskaimmat tavarat Tommy auttoi nostamaan paikalleen, mutta lopuista ajattelin selviäväni itse. Kiitin Tommya ja halasin häntä. Tommy kiitti myös ja lähti lopulta. Istuin koko illan yksin huoneessani, nukahdin välillä, mutta välillä vaan istuin ja mietin asioita. Huomenna minun täytyisi ehtiä aamulla Keskukseen, joka sijaitsi ihan kerrostaloni vieressä.
Olin nukkunut todella huonosti, mutta raahauduin Keskukseen silti. Hajamielisesti levitin vedenkestävää ripsaria, jonka pyyhin lopulta pois kun olin räpäyttänyt silmiäni ja samalla levittänyt kaiken yläluomelleni. Kello oli kohta 7. Puin mustat verkkarit, ja t-paidan, missä oli haalistuneen bulldogin kuva. En laittanut takkia päälle, sillä ulkona oli suhteellisen lämmin, enkä joutuisi kävelemään muutenkaan kauaa. Odotin eniten muiden Marsiin lähtijöiden näkemistä, sillä heidän kanssaan tulisin viettämään - no kauan aikaa. Puin mustat Converseni jalkaan, ja lähdin kävelemään kohti Keskusta. Muistin, kun ensimmäisen kerran olin käynyt Keskuksessa, ja nyt se näytti kovin tyhjältä verrattuna siihen. Eteisessä oli pieni vastaanottotiski, samantapainen kuin lääkärissäkin. Tiskin takana istui ruskeatukkainen nainen, joka oli luultavasti harjoittelija, koska näytti kovin nuorelta. “Olen Nina Owen… mihin minun pitäisi mennä?” Kysyin. “Mitä asiasi koskee?” nainen hymyili. “Olen yksi niistä valituista. Siis, Marsiin menevistä. Sinne valittu. Olen.” Änkytin. “Ahaa! Mene käytävän päähän, ja portaat alas. Muut jo odottavat sinua.” Vastasi tiskin takana oleva nainen. Nyökkäsin, ja hymyilin naiselle väkinäisesti. Minua ärsytti, että Keskus oli melkein kokonaan valkoinen. Kaikki oli valkoista, tai harmaata. Hölkkäsin portaat alas, jossa kaikki muut odottivat minua. Huoneessa istui kaksi poikaa, ja yksi tyttö. Ja olin tavannut tämän tytön aikaisemminkin. Hän oli Claire, joka oli mennyt ennen minua haastatteluhuoneeseen ensimmäisellä kerralla. Hän hymyili minulle. Hymyilin takaisin. Toinen pojista nousi hakemaan vettä vastapäisestä vesiautomaatista. Pojalla oli lyhyet, pystyyn laitetut vaaleat hiukset ja pisamia. Muuten hän oli kovin kalpea. Toinen poika vain istui paikallaan kädet puuskassa. Hän oli ruskeampi kuin toinen poika, luultavasti ulkomaalainen. Istuimme kaikki neljä täysin hiljaa, kunnes luoksemme käveli kolme ihmistä. Ne olivat samat ihmiset, ketkä olivat haastatelleet meitä ensimmäisellä haastattelukerralla. “Olettepa te hiljaisia!” Nauroi nainen, Susa. “Puhukaa! Te tulette viettämään kauan aikaa keskenänne!” Susa huudahti ja samalla Susan takaa kuului hiljaista naurua. Kaikki kolme istahtivat huoneeseen meidän kanssamme. “Okei, te tulette siis kokoontumaan tähän huoneeseen kaikki nämä vuoden päivät. Teemme erilaisia kuntoharjoituksia, ja no - te valmistaudutte tulevaan Mars matkaan niin henkisesti kuin fyysisestikin.” Toinen miehistä sanoi. “Tunnetteko toisianne?” Kaikki kääntelivät päitänsä ja katseli toisiaan. “Eeei.” Sanoin. “No kertokaa jokainen itsestänne jotain!” Susa hihkui. Claire aloitti. “Minä olen Claire. Olen kotoisin Oklahomasta. Hain tänne, koska olen oikeastaan aina ollut kiinnostunut avaruudesta, ja astronautti on ollut pienestä pitäen unelma-ammattini.” “Entä sinä, Tony?” Vaaleatukkainen poika alkoi puhua, ja puhuikin pitkään. Hän kertoi kuinka oli pienenä ollut mummonsa maatilalla ja katsonut vaarinsa kanssa tähtiä. Miten hän sai koulussa kymppejä avaruutta koskevista kokeista. Ja kuinka hän osti ensimmäisen avaruuskaukoputkensa. Susa yskäisi kiusaantuneena pienen hetken päästä. “Kiitos, Tony. Entä Nina sitten?” Avasin suuni ja pidin pienen tauon miettiessäni mitä voisin vastata. “Ööh, minä. Minä olen Nina.” “Onko sinulla lisättävää?” Susa kysyi. Pudistin päätäni. “Mä oon Raul.” Möreä ääni vieressäni kertoi. “Oon kotoisin Espanjasta. Oli aika pitkä matka. Tulin tänne, koska, no ei mulla oo mitään menetettävää.” Raulilla oli päässään punainen lippalakki, jonka lipan hän pienen puheensa jälkeen laittoi naamansa eteen. “Kiitos.” Susa sanoi. Mietin, miksi Susa oli täällä töissä. Susa sopisi niin paljon paremmin vaikka lastentarhanopettajaksi, tai johonkin muuhun lapsiin liittyvään ammattiin. “Tässä on teille tulevan viikon aikataulut. Poissaoloja emme suvaitse, ellei teillä ole todella korkea kuume, tai jotain vakavaa. Pienissä flunssatapauksissa vältämme fyysistä harjoittelua, ja kertaamme vaikka sitä, miten pitää toimia jos sairastuu avaruudessa. Yritämme saada teille myös aikaa keskustella nelistään, sillä haluamme teidän tutustuvan toisiinne.” Jason sanoi vakavana. Olin näkeväni Susankin vakavoituvan hetkeksi, mutta pienen pieni hymy levisi taas hänen kasvoilleen kun Jason lopetti. Katsoin aikatauluani. Koulutus alkaa joka päivä kuudelta, ja loppuu myöhään. Väliin oli tungettu oppitunteja, liikuntaa ja tietenkin myös vapaa-aikaa. Minuun iski pieni paniikki, etten pystyisi tähän. Entä jos kuntoni ei olisikaan tarpeeksi hyvä? Jos en kehittyisikään, enkä muistaisi mitä minun täytyisi tehdä, jos avaruusaluksessa tapahtuisikin jotain? Henkäisin syvään, ja vakuuttelin itselleni, että pystyn tähän. “Onko kaikki hyvin?” Kysyi Susa huolestuneella äänellä, silti lempeästi ja hymyillen. “On.” Katsoin Susaa terävästi silmiin. “Seuraavaksi teillä on hieman vapaa-aikaa, mutta kokoonnumme liikuntasalissa puolen tunnin päästä.” Jason kertoi. Tom istui Jasonin ja Susan takana, ja olin kokonaan unohtanut hänen läsnäolonsa, kunnes hän yskäisi. Ilmeisesti Jasonkin oli, sillä hän säikähti hieman ja sanoi: “Ainiin, tässä on Tom, jos ihmettelette. Tom on käynyt avaruudessa, ei tietenkään Marsissa asti, mutta silti. Hän on tarkkailemassa teitä, jokaista pientäkin elettänne.” Jason naurahti ja katsoi Tomiin, mutta Tom pysyi hiljaa. “Tosiaan… Nähdään puolen tunnin päästä.” Jason raapi olkapäätään ja katsoi maahan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti