Seison rannalla. Tunnen kuinka tuuli pöllyttää paksuja, ruskeita kiharoitani. On Teneriffan-matkamme kolmanneksi viimeinen päivä. Kävelen lähemmäs merta ja näen pieniä lammikoita, jotka ovat syntyneet kun meri on laskenut. Katson kuvaani lammikosta.
Ihoni on yhtä vaalea kuin tullessamme tänne, vaikka aurinko on paistanut joka päivä.
Mustat varjot silmieni alta ovat hävinneet loman aikana.
Ruskeat silmäni ovat samaa tummaa sävyä kuin kiharani. Delfiinikoru roikkuu kaulassani. Minulla on päälläni turkoosit shortsit ja ohut, valkoinen, pitkähihainen paita.
Rakastan rantaa. Sen kultaista hiekkaa, suuria erivärisiä simpukankuoria, aaltojen ääntä ja turkoosina hohtavaa vettä.
Kuitenkin meri on pelottava. Sen suuret tummat aallot, jotka kylminä loiskuvat rantakiville. En ikinä menisi mereen uimaan.
Muuten olen hyvin rohkea ja uskaltaisin tehdä melkein mitä vain muuta kuin mennä mereen uimaan. Minulla on meripelon lisäksi vain korkeanpaikankammo. Muita pelkoja minulla ei ole. En pelkää pimeää tai ahtaita paikkoja, vain merta ja korkeaa. Ja meripelkoonkin on hyvä syy…
Jatkan matkaani rantaa pitkin, mutta äkkiä pysähdyn. Näen punaisen hyytelömäisen otuksen eräällä rantakivellä. Se on suuri. Se on meduusa. Ja äkkiä muistan edellispäivien oudot uutiset. Paljon meduusoita on löytynyt rannoilta ja monet ovat loukkaantuneet niiden takia. Vilkaisen nopeasti ympärilleni ja näen ne. Koko ranta on täynnä ällöttäviä, hyytelömäisiä, suuria meduusoita. Lähden juoksemaan pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti