Kirottu

 Menin sängylleni, mutta en voinut koskea paperiin, enhän saanut mistään otetta. Onneksi paperi ei ollut kirjekuoressa. Muuten se olisi jäänyt lukematta. Paperiin oli kirjoitettu huteralla ja himmeällä kaunokirjoituksella kirje. Sanat näyttivät oudoilta ja sain selvää vain muutamista lauseista. Vihreällä puukynällä kirjoitettu teksti näytti pelottavalta, joten aloitin lukemisen varovasti. Kirje alkoi sanoilla Sinä kirottu ihminen. Katsahdin ympärilleni kuin tarkistaen olevani turvassa. Käänsin katseeni takaisin paperiin, ja jatkoin lukemista. Huteran käsialan takia minun oli hankala saada selville kirjeen koko tekstin tarkoitus, mutta erotin sieltä kuitenkin muutamia sanoja kuten: Älä syytä teoistasi meitä ja Kuin sinua ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Tuo viimeisin jäi erityisesti mieleeni, sillä säikähdin todella niitä sanoja. Eikö kukaan tosiaan muistaisi minua? Kasvoni muuttuivat kalpeiksi, melkein valkoisiksi luettuani kirjeen viimeiset lauseet. Tämä oli vasta alkua, mutta älä suotta lähde karkuun. Löydämme sinut aina, vaikka olisit maailman toisella puolella, tai kuollut. Ai niin, ethän sinä kuole koskaan. Olet kirottu. Päästin korviavihlovan kiljaisun, ja juoksin alakertaan. Juoksin suoraan etuovemme läpi, enhän voinut sitä avatakkaan. Päästyäni etupihan rapuillemme minun oli pakko pysähtyä. Aurinko häikäisi silmiäni niin, etten voinut jatkaa matkaan. Nostin käteni suojaamaan kasvojani, mutta kirkkaat valonsäteet lävistivät kämmenselkäni, ja minun oli pakko juosta samantien takaisin sisälle.            

Eteisessä haukoin henkeäni, ja kaaduin punaiselle eteisen matolle. Räpyttelin silmiäni, sillä minusta tuntui etten nähnyt mitään. Minuun iski paniikki, sillä luulin tulleeni sokeaksi. Onneksi näköni sentään palautui hitaasti, mutta varmasti. Nousin seisomaan, ja hengitin muutaman kerran sisään ja ulos oikein syvästi. Olin aivan sekaisin, joten en keksinyt parempaakaan paikkaa kuin huoneeni. Lähdin taas raahautumaan kohti huonettani. Olin jo melkein portaissa kunnes huomasin pieniä kivenmurusia lattialla. Kyykistyin katsomaan kiviä tarkemmin ja huomasin niiden olevan vaaleansinisiä ja kimaltelevia. Tunsin jossain sisälläni menevän kylmiä väreitä, se tuntui inhottavalta. Kuulin pienen narahduksen, yhdistin äänen vanhoihin puuportaisiimme, joten käänsin katseeni lattiasta kohti portaita. Kylmät väreet menivät yhä uudelleen ja uudelleen selkääni pitkin, kun huomasin sen. Sen karmaisevan näyn, joka odotti minua, kuin olisi odottanut jo pitkään. Kolmijalkainen, läpikuultava, mutta kuitenkin ihmisen hahmossa oleva poika. Pojan jaloissa oli samanlainen keltainen lappu, kuin mikä minun sängylläni oli ollut. Huomasin paperin olevan kiinnitetty pojan jalkaan, en tiedä miten, mutta kiinni se näytti siinä olevan. Nousin hitaasti ensimmäiselle porrasaskelmalle nähdäkseni mitä lapussa lukee. Erotin lapusta sanan kirottu, ja 746 - vuotias. Räpsäytin silmiäni muutaman kerran tarkistaen olevani varmasti hereillä. Ilmeisesti olin, mutta poika oli jo lähtenyt, kadonnut, en tiedä mitä sanaa pitäisi käyttää. Kuulin napsahduksen selkäni takaa. Käännyin nopeasti välttyäkseni säikähdykseltä. Takanani seisoi vanha nainen, kaksipäinen, läpikuultava, ja hänen jalassa oli myös lappu. Lapussa oli sama teksti kuin pojankin lapussa, mutta ikää hänellä näytti olevan 1005 vuotta. Aloin hätääntyä todella, sillä en tiennyt mitä minulle oli tapahtunut, tapahtuu, tai tulee tapahtumaan. Illalla mennessäni nukkumaan, oloni oli todella rauhaton ja turvaton. Kun laitoin raskailta tuntuvat luomeni hiljalleen kiinni, pääni täytti korviavihlova kirkuminen. Ääni kuulosti naisen ääneltä, hätääntyneeltä ja hysteeriseltä. Räväytin silmäni auki, ja sillä samalla sekunnilla kun olin saanut silmäni auki, ääni kaikkosi päästäni. En voinut uskoa korviani. Oltiinko minulta kirottu pois myös hyvät yöunet, tai yöunet ylipäätänsä? Miten minun pitäisi kestää olla täällä? Kaiken lisäksi kukaan ei edes tiennyt minun olevan heidän keskuudessaan. Nousin seisomaan ja lausuin hiljaa sanat, " Milloin pääsen pois ? ". Kuulin hiljaisen äänen, joka lausui nimeäni. Nostin katseeni ylös kattoon, ja näin katossa vaaleankeltaisen julisteen. Julisteessa oli kuvia erilaisista tulen liekeistä. Tappavan näköiset liekit näyttivät polttavan kuumilta, vaikka se oli vain kuva. Minulle tuli jopa hieman kuuma, tai oikeastaan todella kuuma, kun aloin miettiä voisinko oikeasti joutua sinne. Julisteen alareunassa luki teksti haluatko todella tänne. Käänsin katseeni lattiaan, ja näin siinäkin keltaisen julisteen. Siinä julisteessa oli sydämen kuva. Mitään tekstiä ei ollut. Kuulin hiljaista huminaa taas kerran, huoneeni seinään oli ilmestynyt portti, portaali, aukko, mikä nyt onkaan oikea nimitys sille. Sieltä tuli kirkasta valoa, joka täytti huoneeni. Astuin muutaman askeleen kohti valoa, ja lopulta olin aivan portaalin reunalla. Katsoin viimeisen kerran huonettani näin tältä tasolta, ja astuin sisään portaalista. 

Hyvänolontunne täytti kehoni, en tuntenut yhtään surua, pahaa oloa, tai mitään muutakaan sellaista. Astelin kevein askelein eteenpäin. Edessäni häämötti valkoinen sänky. Vaaleanpunaiset lakanat, ja punainen päiväpeitto sängyn päällä näytti kauniilta. Kävelin sängyn luokse, ja menin makaamaan sängylle. Henget olivat jättäneet minut viimein rauhaan.
Voisin lopettaa kertomisen nyt, sillä seuraava tapahtuma yllätti minutkin todella. Oikeastaan pelästytti. No kuitenkin, kun olin luullut saavani ikuisen rauhan, naisen kirkuminen täytti taas pääni, se sama kuin aiemminkin. Sänkyni roihahti tuleen. Näin valkoisia aaveita ikään kuin ne olisivat tanssineet sänkyni ympärillä. Tajusin, että olin joutunut sinne liekkien keskelle. Aaveet nauroivat kovaäänisesti ympärilläni ja yksi niistä huusi, " Olet kirottu, olet kirottu, olet kirottu". Huusin kovaan ääneen aaveille, hengille, tai mitä nyt olivatkaan. Halusin tietää miten olisin voinut hyvittää tekoni. Yksi aaveista osoitti "kädellään" kohti valkoista muuria. Juoksin muurin luo ja hyppäsin muurin yli. Muurin toisella puolella ei ollutkaan tasaista lattiaa, vaan suuri kuoppa. Putosin kuopan pohjalle, enkä päässyt sieltä ylös. Seinämät olivat tasaiset ja liukkaat, eikä niitä pitkin pystynyt kiipeämään. Jäin siis istumaan kuopan pohjalle. Ja olen siellä vieläkin.