Avasin peiton ja sujahdin sisään. Katsoin pimeää huonetta. Oloni oli levoton, pyörin sängyssä ja en saanut unta. Pyörähdin selälleni ja siirsin katseeni kattoon. Suljin silmäni ja kuuntelin ilmanpuhdistimen surinaa.
Avasin silmäni äkillisesti, kun kuulin oven narinan. Jähmetyin pelosta kankeaksi. Vatsaani nipisti jännityksestä ja minun teki mieli itkeä. Rauhoitin mieleni ja pyyhkäisin mielestäni pahimmat ajatukset. Nousin istumaan. Vetäisin yöpöydällä olevan lampun valokatkaisinta. Lampun valo syttyi värähdellen päälle. Katselin silmät siristellen vaatehuoneeni ovea. Se oli auki, kokonaan. Hieroin silmiäni ja katsoin tarkemmin ovea. Vaatehuoneessa räpsytteli valot himmeästi. Avasin peittoani ja sujautin jalkani sängyn ulkopuolelle. Kivilattia oli kylmä. Lähestyin hitain askelin kohti vaatehuonetta. Nielaisin kerran ja kurkistin sisään. Näin jotain niin kammottavaa. Niin kammottavaa, että horjahdin taakse ja kaaduin selälleni. Nousin istumaan vaatehuoneen suuhun ja katselin huonetta. Seiniltä oli revitty tapetit. Vaatteet oli poltettu melkein kokonaan tuhkaksi. Lattia oli täynnä verisiä sulkia ja linnun luita.
Aloin huutamaan kauhusta, huusin hysteerisesti, huusin kuin viimeistä päivää. Aloin itkeä, vuodatin kyyneleitä vuolaasti. Kaikki tämä oli silkasta pelosta, kauhusta, tästä hirveästä näystä. Siirsin katseeni vaatehuoneen seinään, joka oli suoraan edessäni. Seinään alkoi tyhjästä ilmestyä raapimisjälkiä, isoja kynnenjälkiä. En pystynyt tekemään mitään, en liikkumaan, puhumaan taikka ajattelemaan. Hengitin hengenvaarallisen nopeasti, olin lähes tukehtumaisillani. Seinälle ilmestyi kirjaimia, jotka muodosti tekstiä. Teksti oli kirjoitettu verellä ja kirjaimista valui verta lattiaan asti.
“15.3 Sinulla ei ole aikaa, ei ole aikaa. Luovuta jo. Olet luovutettu sielu. 15.3”, luki seinällä. Katselin tekstiä kauhistuneena, en ymmärtänyt mitä se tarkoitti, en ymmärtänyt kennelle se oli tarkoitettu. Samaa tekstiä ilmestyi jokaiselle seinälle, lattialle ja täytti ne läpikotaisin. Teksti levisi minuun. Nostin käteni eteeni ja aloin tuntea kipua. Ihooni kaivertui tätä samaista tekstiä. Yritin pyyhkiä tekstiä pois, mutta sitä tuli lisää ja niin myös verta. Oloni oli heikko ja hengitykseni muuttui rauhalliseksi. Kaaduin selälleni ja tuntui kuin katto pyörisi silmissäni. Suljin silmäni ja odotin tuomiota. Odotin pitkään ja kipu yltyi. Korviini alkoi soimaan kovaa ääntä, herätyskellon ääntä.
Avasin silmäni. Säpsähdin pystyyn ja katsoin ympärilleni. Herätyskelloni soi vieressä ja sammutin sen. Istuin sängyn reunalla. Huokaisin. Kaikki oli vain unta, mikään ei ollut totta, olin turvassa. Lähdin helpottuneena vaatehuoneeseen etsimään vaatteita. Olin päättänyt lähteä kouluun. Otin valkoisen kauluspaidan ja seilorinsinisen röyhelöhameen. Laitoin polviin ylettyvät mustat sukat ja sujautin mustan neuleen ylleni.
Lähdin alas keittiöön hakemaan jotain aamupalaa. Teresa ja äitini Eleonor olivat jo syömässä aamupalaa. “Teresa, etkö herännyt yöllä kauheaan paukkeeseen? Kun nuo portaikon taulut putosi äkkiseltään”, Kysyin samalla kun etsin lautasta ja lasia. Teresa vastasi ääni kähisten: “En herännyt, nukuin niin sikeästi. Äiti kertoi siitä äskettäin. Tässä ollaan pohdittu miten ne taulut oikein putosi tuolla tavalla.” Istahdin heidän seuraan ja ojensin käden ottaakseen leivän. Voitelin sen ja haukkasin pienen palan. Nielaistua leivän palasen avasin suun ja kerroin: “Minä olen menossa tänään kouluun. Jos sinulle Teresa käy, niin voisitko viedä minut kouluun? En pidä ajatuksesta kulkea bussilla kaiken tämän jälkeen.” Teresa hymyili minulle ja vastasi myönteisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti