Unirovio

Polttavat kyyneleet.

Itken.

Itken, vaikka se sattuu.

Kipu kurkussa.

Huudan.

Huudan, vaikka ääntä ei tule.

Olen haamu.

Ilman ääntä ja tunteita.

Silti tunnen tuskaa.

Tuskaa, joka kumpuaa sisältäni.

Se on väärin.

Niin kovin väärin.

Luulin luopuneeni mahdollisuuksistani.

Hymystäni, naurustani.

 Kun kuolin, en tiennyt tästä.

En tiennyt, että kuollutkin elää.

Ja kaikki.

Kaikki on liikaa.

Jokainen kuollut huutaa tuskaansa.

Tai ehkä olenkin elossa.

Tai kuvittelen tämän kaiken.

Ehkä en kuollutkaan.

Mutta jos hengissä oleminen tuntuu pahalta.

Kuoleminen tuntuu pahalta.

Kuolleena oleminen tuntuu pahalta.

Miten pääsen karkuun pahaa oloa?

"Kuolema ei ole ratkaisu"

Suksisitte kuuseen.

Henkiin jääminen ei ole ratkaisu.

Eläessä kaikki on tyhjää.

Tai pimeää.

Tai sattuu.

Kuolleena satutat vain itseäsi.

Yksin.

Oman äänesi kanssa.

Tuntuu kuin sekoaisi.

Kun menneisyys palaa vihreiden liekkien nuollessa kasvojasi.

 Jokainen hyvä muisto palaa.

Jokainen toive paremmasta.

Jokainen unelma.

Englanniksi unelma ja uni ovat sama sana.

Poltan uniani.

Poltan unelmiani.

Poltan toivetta paremmasta tulevaisuudesta. 

Sillä minulla ei ole tulevaisuutta.

On vain menneisyys.

Ja sekin syöpyy pois.

 Menneisyydestä syöksyy myrkkyä.

Se viiltää sisintäni  ryöppyävinä virtoina.

Se suhisee aivoissamme.

Meidän kaikkien.

Mutta ihmiset ovat erilaisia.

Meidän tunteemme ovat erikokoisia.

Ne vaikuttavat vähän, paljon.

Joillain niitä ei ole.

Ja minun tunteeni olivat suuria.

Niin suuria, etten niiden läpi kyennyt näkemään maailmaa.

 Näin vain seinät.

Seinät, jotka kaatuivat päälleni.

Se oli minun maailmani.

 En tiennyt mahdollisuudesta.

Mahdollisuudesta nauttia.

Noita.

 Se minä olisin ollut.

Tai friikkisirkuksen esiintyjä.

Mutta ei.

Kaksituhattaluku ei kohtele erillaisia niin ystävällisesti.

"Rikkautta on olla erilainen."

Parasta on olla samanlainen.

Silloin voi elää.

Ilman arpia.

Ilman kipua.

Joku muu päättää.

Ei tarvitse ajatella.

Ei tarvitse ajatuksia.

Voi nauraa.

Tyhjää tekonaurua.

Ja kun nauraa tarpeeksi pitkään.

Kun nauraa.

Lopulta luulee nauravansa oikeasti.

Ja illuusio on kaunis. 

Eikä tee enää mieli itkeä.

Koska elämää se on elämä kuplassakin.

Jos kupla on tarpeeksi kaunis.

Verta.

Sitä on kaikkialla.

Se on viimeinen muistoni.

Vaaleanpunainen matto ei enää ole vaaleanpunainen.

 Katto yläpuolellani.

Sekin hukkuu vereen.

Minä hukun vereen.

Kaikkialla on verta.

Ja joku huutaa.

Hutaa julmasti.

Ja räpyttelen silmiäni.

Silmissänikin verta.

Kaikkialla.

Yskin verta.

Sattuu.

 Joku pistää kurkkuani veitsellä.

Maski painetan kasvoilleni.

Vieläkö pitää yrittää tappaa?

Tuhat tapaa tappaa.

Murhata yksi.

 Yksi ihminen.

Yksi heikko ihminen.

Minun olisi kai pitänyt tajuta se silloin.

Silloin sairaalassa.

Ihmiset eivät halunneet kuolemaani.

He halusivat elämääni.

Mutta minä en halunnut elää.

-----------------------------------------------------------------------

SATEENSIRPALE

kiittää ja kumartaa