Se oli perustavanlaatuinen ajatukseni, kun luin uutisia. Se oli lähtökohtani, kun väittelin ihmisten kanssa. Jos kaikki olisi hyvin, kaikki olisivat onnellisia. Ja minä jos kuka tiedän, etteivät kaikki ole. Minä en ole, ja tiedän monta muutakin.
Askeleet pimeässä, kohta hän on täällä. Muistan sen kivun ja mustelmat ilmoittavat läsnäolostaan. Kuivunut verinoro poskellani, hieraisen sitä. Punaiset möykyt rapisevat lattialle. Viereisen huoneen ovi narahtaa auki. Lapsi itkee. Nainen huutaa. Maistan kyyneleet, vaikka ne eivät edes ole omiani.
Olen yrittänyt puhua ihmisille, mutta he eivät kuuntele. Tai ne jotka kuuntelevat, eivät voi tai osaa vaikuttaa. He vain valittavat. Ne ihmiset, joilla on valtaa, tietävät ongelmistamme. Kipukohdista tässä mädässä maailmassa. He kuitenkin väheksyvät niitä, tai vain puhuvat niistä. Kuin ne olisivat heille tärkeitä. Tuskamme on heille vain tapa kalastella korkeampia virkoja.
Huuto on vaimentunut. On hiljaista, pelottavan hiljaista. Oksettava pelko värähtelee koko vartaloni läpi. Askeleet kuuluvat taas. Ne kimpoilevat seinistä. Ja kuulen avaimen kääntyvän lukkoon. Minun oveni lukkoon. Ja kelmeän valon pujahtaessa sisään minä ryömin seinän vierustalle.
Joskus tekisi vain mieli huutaa, mutta ei. Vetääkin vain keuhkoihinsa ilmaa, puhaltaa. Hengittää syvään ja alistuu kohtaloon. Pitää hyväksyä se fakta.
Ihmiset ovat idiootteja.
Isku, toinen. Haukon henkeäni. Kyyneleet virtaavat, tuntuu etten saa henkeä. Hän sanoo rankaisevansa minua tottelemattomuudesta, siitä kun en ole synnyttänyt hänelle poikaa. En ainuttakaan lasta. Kipu on niin pahaa, etten saa vastattua. Ei minulla edes olisi sanoja vastata hänelle. Ja nyt hän sanoo myöntyvänsä, viimeiseen yritykseen. Ja minä huudan.
Miksei kukaan auta?
Tämä siis myös minun tarinani :D
VastaaPoista