Hengitä

Hengitä. Rauhoitu. Älä ajattele. Hengitä. Katso ympärillesi. Hengitä. Hengitä! HENGITÄ!

Kamalan kokoinen möykky rinnassa. Syke vain nousee. Silmät luotaavat ympäristöä, mutta mitään ei näy. Maailma on kuin yksi sekava suttu. Ilma painaa yhtäkkiä sata kiloa, muuttuu tahmeaksi eikä kulje henkitorvesta alas. TUM! TUM! TUM! Hirveä jyske. Mistä? Pään sisältä tietenkin. Miljoonat lekat osuvat kallon sisäpintaan tasaista tahtia. Hakkaavat hakkaamistaan eivätkä koskaan lopeta.

Hengitä. Se menee ohi. Sulje silmät. Hengitä. Rentoudu. Hengitä. Hengitä! HENGITÄ!

Raajat eivät liiku. Käsiä ei saa ylös, eikä askel kulje vaikka kuinka yrittäisi. Ääni huutaa pään sisällä. Toinen, kolmas. Kohta niitä ei erota. Sitten ne pääsevät sopuun, alkavat toistaa samaa asiaa, sitä yhtä samaa sanaa, ilman loppua. Miksi? Miksi? Miksi? Miksi? ne hokevat. Pyörtyisit mutta et pääse liikkumaan. Jalat on naulattu joillain näkymättömillä nauloilla kiinni lattiaan. Vai oliko se maahan? Missä? Täällä. Mikä on “täällä”?

Hengitä. Tyhjennä mieli. Hyväksy se. Hengitä. Kohta pääset pois. Hengitä. Hengitä! HENGITÄ!

Ajatukset ovat pysähdyksissä. Kaikki on pysähdyksissä. Ruoka on jäähtynyt lautaselle. Oliko lautasta? Kukaan ei vastaa. Pään äänet ovat kadonneet. Lekat ovat poissa. Ei ole mitään. On musta tyhjyys. Ei, ei musta; harmaa. Harmaan syvyyksissä on kerä. Sotkuinen pieni kerä. Iso kerä. Se kasvaa, menee aina vaan uuteen solmuun. Mikä se on? Et jaksa selvittää. Kerä yrittää kuiskata jotain. Mitä? Et saa selvää, ääni on liian pieni. Jätät möykyn huomioimatta. Kiipeäisit sänkyysi, mutta se on liian kaukana. Et jaksa liikkua; miksi edes tekisit niin?

Tyhjyys. Pimeää. Solmuinen lankakerä. Kivi keskellä vatsanpohjaa. Tyhjyys. Ei mitään.

Yö. Ei huvita nukkua; et kuitenkaan saisi unta. Edelleen keittiössä, kylmä spagetti nenän edessä. Maito hapantunut varmaan jo kolme tuntia sitten. Nostat pääsi pöydänpinnasta, olet aivan varma että se painaa ainakin kaksikymmentä kiloa. Tiskipöydällä lojuu käyttämätön veitsi. Hapuilet hitaasti veitsen käteesi ja katsot sitä. Kasvoillesi ilmestyy lohdullinen hymy. Kuljetat terää pitkin käsivartta, raavit sillä ihoa kokeeksi pari kertaa. Onko näin hyvä? Näin on hyvä. Niin on. Näin on hyvä.

Tyhjyys. Pari punaista pisaraa tipahtaa matolle. Rauha. Veitsi laskeutuu hiljaa takaisin tiskipöydälle. Tyhjyys. Ei mitään.

Pitkät hihat ranteiden päällä. Tyhjä katse. Kukaan ei kysy mitään, kukaan ei pysähdy huomaamaan. Tyhjä nauru, olet jo tottunut siihen. Kädet eivät toimi, jalat eivät liiku. Mikään ei tunnu enää miltään, epätoivo on hävinnyt jonnekkin. Kerä vain kasvaa ja sotkeutuu. Se huutaa jotain käsittämätöntä, et saa selvää mitä. Varsinkin öisin se huutaa. Pian kukaan ei huomaa hiusten taakse piilotettuja punaisia silmiä. Ei sitä miten et enää puhu. Ei nurkassa istuvaa pientä hahmoa. Ja joka päivä kerä kasvaa.

Olen täällä. Olen täällä! OLEN TÄÄLLÄ! Miksei kukaan huomaa?

_________________________________________________________________________________

Vain juttu... Koska oma elämä vyöryy päälle ja motivaatio ratsastaa jollain komeetalla ulkoavaruuden syövereissä. Ja kun inspiraatio joskus edes vaivautuu käymään kylässä niin toki silloin kirjoittaa pitää. Enihuu, enjoy the possible feeltrain to Tearville my dears